Synnytyksestä on nyt neljä viikkoa. Saa nähdä mitä siitä enää muistan kun en seuraavana päivänäkään juurikaan muistanut, mutta koetetaan saada jotain tekstiä aikaiseksi.
Meidän poika syntyi siis sunnuntaina. Perjantai aamuna ensimmäisellä vessakeikalla minulta tuli verensekaista vuotoa, jota ei ollut tullut koko raskausaikana, joten osasin odottaa synnytyksen olevan lähellä. Samana iltana kymmenen jälkeen huomasin, että supistukset alkavat olla säännöllisiä, kymmenen minuutin välein tulevia. Kauhean kivuliaita ne eivät olleet, mutta vaivasivat sen verran ettei nukkumisesta tullut mitään. Makasin sängyssä ja merkitsin kellonajat ylös. Kun supistukset olivat olleet säännöllisiä muutaman tunnin ajan, soitin sairaalaan ja kysyin milloin kannattaisi lähteä ajelemaan. Sain neuvon, että jos supistukset tiheentyvät, lapsivesi menee tai vuodan kirkasta verta, saa lähteä tulemaan. Siispä otin särkylääkettä ja yritin nukkua. Ehkä noin neljän aikaan vessassa käydessäni havaitsin selvää, kirkasta verta, herätin mieheni ja lähdimme sairaalaan. Matka sujui iloisissa merkeissä laulellen ja naureskellen (jo siitä olisi voinut päätellä ettei tosi ollut vielä kyseessä). Sairaalassa oli ruuhkaa. Kaikki huoneet oli varattu, joten kesti vähän aikaa ennenkuin kätilö löysi vapaan paikan missä tutkia minut. Lopulta pääsin käyrille ja tilanne tutkittiin. Pettymys oli luonnollisesti kova kun kätilö sanoi ettei mitään ollut vielä tapahtunut eikä synnytys tosiaan ollut vielä käynnissä. Minut laitettiin kävelemään sairaalaan portaita puoleksi tunniksi ja katsottiin josko supistukset tiheentyisivät. Näin ei käynyt ja aamupalan jälkeen kahdeksalta meidät lähetettiin takaisin kotiin. Vähänhän se harmitti, mutta toisaalta halusin vain kotiin nukkumaan.
Kotona sain särkylääkkeen voimalla nukuttua hieman. Herättyäni yritin pysyä liikkeessä. Kuuntelin musiikkia ja tsemppasin itseäni tulevaan. Kuvittelin että Elastisen Hallussa-biisi olisi minun synnytys kappaleeni (olinpa väärässä). Jos joku ei kyseistä kappaletta tiedä niin siinä lauletaan mm. näin:
"Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa
Se on ollu alusta asti niin..."
" Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Kun tilanne tulee, se on puskii
Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Beastmode, puskii."
(tuossa toki lauletaan treenaamisesta, mutta sopii oikein hyvin myös synnytykseen)
Lauantai jatkui kymmenen minuutin välein tulevilla supistuksilla, eikä niihin auttanut oikein mikään. Illalla kymmenen aikaan ne alkoivat hieman tiheentymään ja kovenemaan, mutta olin niin poikki univelasta, että itkin miehelleni haluavani vain nukkua, vauvan ei todellakaan tarvitse vielä syntyä! No, jälleen muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen soitin sairaalaan ja kysyin joko saan tulla, mutta langan toisessa päässä oleva kätilö oli aika nuivan oloinen ja sanoi että kannattaa tulla vasta sitten kun ei todellakaan kestä olla kotona. Joskus kahden aikaan yöllä aloin olla niin kipeä että katsottiin parhaaksi lähteä sairaalaan. Supistusten aikaan meni melkein taju ja matkan aikana ei todellakaan naurattanut saati laulattanut.
Vastaanottanut kätilö suhtautui minuun jotenkin nyrpeästi ja selitti kuinka liian aikaisin on ihan turha sairaalaan tulla. Minua itketti. Hän suostui laittamaan minut käyrille ja teki tutkimuksen jonka mukaan synnytys oli käynnistynyt! Paljoa ei oltu vielä edistytty, mutta koska en ollut nukkunut edellisenäkään yönä, hän ehdotti että jäisin sairaalaan ja saisin kipulääkettä jonka avulla saisin edes vähän nukutuksi, mieheni ajeli kotiin nukkumaan. Suun kautta saatu lääke ei kuitenkaan helpottanut oloa yhtään. Seuraavaksi sain unilääkettä, mutta sekään ei tuonut unta. Lopulta kokeilin vielä ilokaasua joka vain pahensi oloa. Synnytys oli kuitenkin edistynyt ja joskus kuuden aikaan olin jo (jopa) 3-4 cm auki. Seitsemältä vaihtui kätilö ja tämä uusi tyyppi siirsi minut synnytyssaliin. Samalla soitin miehelleni ja hän lähti ajelemaan sairaalaan.
Synnytyssalissa olo onkin sitten aika sumeana mielessä. En muista kuinka monta tutkimusta minulle tehtiin tai monelta sain ensimmäisen annoksen epiduraalia, mutta sen jälkeen kivut olivat tiessään! Sen muistan, että koska epiduraalin antava lääkäri ei päässyt piikkiä heti antamaan, sain ensin kohdunkaulan puudutuksen, joka ei auttanut ollenkaan. Koska olin saanut niin paljon eri lääkkeitä ja en ollut nukkunut kahteen yöhön, muistikuvat seuraavista hetkistä ovat todella hatarat. Avautumisvaiheen pituudeksi on merkitty 12 tuntia ja 40 minuuttia ja klo 13.40 sain alkaa ponnistelemaan. Se vaihe olikin sitten kaikkein rankin. Yhteensä ponnistusvaihe kesti tunnin ja 15 minuuttia, enkä ole ikinä ollut niin epätoivoinen kuin silloin. Kaikki voimat olivat tiessään, koska en ollut syönyt tai nukkunut ja koska olin saanut epiduraalia kaksi annosta, en tuntenut edes kunnolla ponnistamisen tarvetta. Jollain käsittämättömällä tavalla sain kuin sain kuitenkin pojan puserrettua maailmaan, vaikka olin varma, että kohta tarvitaan imukuppi avuksi. Pojalla oli napanuora peräti kolme(!) kertaa kaulansa ympäri ja hän syntyi käsi ojolla, aiheuttaen mammalle pari repeämään ulos ja sisälle joitakin. En edes tiedä kuinka monta tikkiä lopulta tarvittiin. Pääasia oli kuitenkin, että pikkuinen syntyi kunnossa pistein 9-9-9. <3 Synnytyksen viimeinen vaihe kesti 5 minuuttia.
Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi huono kokemus, koska en pystynyt siihen niinkuin olin suunnitellut. Tilanne ei todellakaan ollut hallussa! Itkin ja hoin koko synnytyksen ajan kuinka olen maailman huonoin synnyttäjä. Sain siitä kuitenkin maailman parhaan palkinnon. <3
