Adoptio

Adoptio on asia, joka on ollut meidän perheessä puheenaiheena usein, mutta vielä emme ole kokeneet sitä ajankohtaiseksi. Olemme siis mieheni kanssa koko yhdessäolomme ajan pitäneet itsestään selvyytenä, että joku päivä meidän perheessä asuu adoptiolapsi. Kun lapsettomuutemme diagnosoitiin, tuntui kurjalta, että en ehkä koskaan saisi kokea raskauden ihanuutta/kamaluutta, mutta asia ei tuntunut kuitenkaan täysin lopulliselta, koska meillähän oli käytössä hoidot ja viime kädessä adoptoiminen.

Nyt kun takana on pari inseminaatiota ja yksi IVF/ICSI, alkaa adoptio pyöriä useammin mielessä. Pari viikkoa sitten keskustelimme aiheesta lauantai-illan ratoksi ja teimme asiasta aikataulun. Aiomme yrittää syksyllä toista koeputkihedelmöitystä, mutta jos se ei nappaa, siirrymme suoraan adoptioon. Sillä hetkellä kun teimme päätöksen, asia tuntui helpolta, kevyeltä, ihanalta ja niin oikealta. Asia tuntui niin selvältä, että melkein teki mieli siirtyä siihen samantien ja jättää hoidot tekemättä.

Päätöksen jälkeen asia on kuitenkin ruennut hieman vaivaamaan mieltäni. En siis ikinä saisikaan olla raskaana. Kantaa uutta elämää sisälläni ja tietää lapseni elämän kaikki vaiheet. Nähdä lääkärissä maatessani ultrassa jotain muutakin kuin munarakkuloita ja tyhjän kohdun. En saisi pitää tuhisevaa nyyttiä sylissäni, elämän ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Sen sijaan joutuisin juoksemaan sosiaalitätien arvioitavana useamman vuoden ajan ja olla jatkuvan tarkkailun alla. Joku ulkopuolinen tekisi päätöksen meidän puolesta tai vastaan. Ja jos saisimmekin paperit johonkin maahan vetämään, alkaisi piina, milloin saamme lapsiesityksen, vai saammeko ollenkaan. Ja jos lapsen vihdoin useamman vuoden jälkeen saisinkin syliini, edelleen meitä tarkkailtaisiin.

Tuon tarkkailun varmasti kestäisikin. Ei minulla ole luurankojakaapissa, joten en usko, että mikään saisi sosiaalitätejä antamaan kieltävää vastausta. Ainut mikä asiassa ahdistaa on aika. Jos adoptio toteutuisi vaikka parissa vuodessa, olisi siihen helppo siirtyä hoitojen sijaan. Mutta jos lapsen saaminen kestääkin sen sijaan viisi vuotta, ajatusta on vaikea kestää koska lapsenkaipuu on nyt suurimmillaan. Minusta on typerää että adoptioneuvontaan ei voi mennä samaanaikaan hoitojen kanssa. Toki ymmärrän, että siinä haetaan vain lapsen etua, mutta tuskin kukaan, jolle adoptio on oikeasti selvä vaihtoehto, jättäisi "ottamasta" lasta vain, koska olisikin saanut hoidoilla jo biologisen lapsen.

No mutta, aika näyttää miten meille käy. Asuuko perheessämme ikinä biologisia lapsia, vai vain adoptiolapsia.

Taikauskoinen

Olen taikauskoinen ihminen. En kävele tikapuiden alta, perjantai 13. päivä hirvittää aina hieman ja jos kaadan suolaa pöydälle, heitän sitä vasemman olkani yli välttyäkseni epäonnelta.

Viimeisin taikauskoni liittyy ikoniin. Kyseessä on Valamon luostarissa sijaitseva Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni. En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta kun anoppini kertoi käyneensä luostarissa ja jättäneensä ruokouspyynnön meidän puolestamme, tuntui vahvasti siltä että meidän ongelmahan ratkeaa sillä! On siis olemassa uskomus, että kun kyseisen ikonin edessä rukoillaan, moni on saanut apua tilanteeseensa, erityisesti usea lapsettomuudesta kärsivä pariskunta.

Jos nyt siis tulen kesän aikana luomusti raskaaksi, niin luultavasti kuvittelen sen johtuvan tuosta anopin jättämästä rukouspyynnöstä. Tiedän, se on typerää. Olen typerä.

Lapsettomuusähky

Lapsen hankkiminen on täyttänyt elämäni viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan. Olen juossut eri hoidoissa ja kotona ollessani lukenut aiheesta ihan liiankin paljon. Melkein kaikki seuraamani blogit käsittelevät lapsettomuutta ja luen niitä lähes päivittäin. Myös telkkarista tulleet aihetta käsitelleet ohjelmat olen katsonut kaikki. Olen pakkosyöttänyt itseäni aiheella jo pidemmän aikaa mutta nyt tuntuu että se saa riittää. En enää jaksa aihetta.

Olen huomannut että viime päivien aikana en ole ensimmäisenä herätessäni ajatellut asiaa. Sen sijaan olen noussut ylös reippaana ja lähtenyt ulos. Ensin ulkoiluttamaan kissaani ja sen jälkeen juoksulenkille. Aamupala venyy monesti puoleen päivään, mutta entäs sitten. On ihanaa kun saa nukkua pitkään, lähteä reippaalle lenkille ja syödä sitten hitaasti aamupala/lounas. Lukea sitten päivän lehti ja vaan olla. Olen ollut kohta vuoden kotona, mutta nyt vasta osaan nauttia siitä.

Huomaan että entistä enemmän luen blogeja jotka käsittelee muuta kuin lapsettomuutta. Ja kun joku lapseton bloggaaja plussaa, olen siitä aidosti onnellinen. Tykkään seurata miten kenenkin raskaus etenee. Olen pitkästä aikaa jotain muutakin kuin katkera ja surullinen. Tiedän toki, että jos joku tuttavani plussaa heti tai vahingossa, se uutinen saattaa upottaa minut, mutta nyt en halua pelätä sitä. Haluan nauttia elämästä, haluan elää sitä

Huomaan myös odottavani syksyssä enemmän opiskelujen alkua kuin tulevia hoitoja. Siksi on kai järkevää jättää aihe kesäksi hyllylle. Netistä tilaamani kirja, Ei kenenkään äiti, saa jäädä kesälomaksi kotiin. Samoin aion jättää syksyyn Yle Fem:iltä tulevan sarjan katsomisen.

Nyt minä haluan olla iloinen, hymyillä, nauraa ja olla enemmän oma itseni.

Minkä avulla minä jaksan

Minun elämässä on menossa raskain vaihe ikinä. Lapsettomuus on vienyt voimavarojani pikkuhiljaa viimeisten kahden vuoden aikana, mutta varsinkin viimeinen vuosi on kuluttanut ne melkeinpä loppuun. Onneksi on olemassa kuitenkin ihmisiä ja asioita, jotka näitä voimavaroja lisäävät ja joiden avulla jaksan tarpoa eteenpäin, välillä niin raskaassa maastossa.

Tärkeinpänä asiana jaksamisessani on läheiseni. Kerroimme lapsihaaveista kaikkein lähimmille ihmisille jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, joten he ovat jännittäneet kanssamme melkein koko ajan. Eniten asiasta tietää varmasti äitini, siskoni, sekä mieheni äiti. Heidän kaikkien kanssa olen purkanut murheita kuukausittain ja heidän avullaan taakka on keventynyt. Välillä tosin tuntuu pahalta, kertoa niitä huonoja uutisia, kun tiedän miten raskasta tämä on heillekin. Kaikki ovat kuitenkin vakuuttaneet että haluavat olla mukanani ja tukenani koko ajan, vaikka se tekeekin kipeää.

Läheisiini luen myös kissamme, jonka kanssa olen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa. Tämä kissa ei ole minulle pelkkä eläin, vaan perheenjäsen, jonka merkitys on viime aikoina kasvanut uskomattoman suureksi. Ne jotka eivät lemmikkiä omista, eivät voi uskoakaan, miten paljon niistä on apua ja seuraa. Miten joillekin pelkkä eläin voi toiselle muodostua omaksi lapseksi, jonka eteen tekisi mitä vaan. Minulle on näin käynyt. Viimeksi viikonloppuna kun "lapsemme" oli tosi kipeä, en edes uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi jos se kuolisi. Tyttö kuitenkin parani ja virkistyi ja nyt saamme taas viettää ihanaa arkea yhdessä ulkoillen ja leikkien.

Juoksemisen löysin viime keväänä. Oli ihanaa löytää laji, jonka avulla pahanolon sai edes hetkeksi pois. Sitä pahaaoloa tosin oli niin paljon varastossa, että juoksin liikaa ja sain penikkataudin. :( Juoksu siis sai hetkeksi jäädä, mutta nyt yritän pikkuhiljaa aloittaa sitä uudelleen. Mietimme mieheni kanssa jopa ilmoittautua syksyllä alkavaan juoksukouluun! Toivon vaan että jalat kestää sen.

Musiikista saan myös voimaa.  Tosin sen täytyy olla tietynlaista, koska osa toimii täysin päinvastoin. Nykyään monet rakkauslaulut ovat muuttuneet päässäni lapsettomuuslauluiksi, esimerkiksi Missä Muruseni On. Tässä suhteessa tuskin olen ainoa.

Uutena asiana jaksamiseen olen löytänyt blogimaailman. Olen seurannut monia blogeja päivittäin jo vuoden ajan ja vähän aikaa sitten aloitin oman. On ollut ihanaa huomata, miten omien ajatusten ylös kirjoittaminen oikeasti auttaa. Tuntuu että asioita ei tarvitse pyöritellä nyt niin paljon omassa päässä, kun osa niistä on "paperilla".

Elämä jatkuu

Sain tänään hyviä uutisia: pääsen syksyllä opiskelemaan! Jäin pois töistä viime syksynä osittain talonrakentamisprojektiin liittyen, osittain hoidoista johtuen, ja tämä viimeinen vuosi onkin ollut aivan karmea. Olen taistellut raksalla oikeuksistamme ja juossut lääkärissä. Siinä seassa jos olisi vielä pitänyt töissä käydä niin huh huh. No mutta nyt siis viimein minunkin elämäni saa jonkun merkityksen ja olen siitä aika intona!! Lähden siis opiskelemaan täysin uutta alaa, nyt kun olen muutaman vuoden valmistumisen jälkeen tehnyt edellisen alan töitä.

Vaikka olenkin koulunpenkille siirtymisestä todella innoissani, syksy myös pelottaa hieman. Opiskelupaikkaani on vajaan tunnin ajomatka ja opiskelu tulee olemaan hyvin intensiivistä. Saa nähdä mihin väliin uskallamme aloittaa toisen ICSI:n, tuskin elokuun alkuun kuitenkaan, koska silloin alkaa opiskelu. Monessa blogissa joita seuraan, ahkerat naiset käyvät töissä ja opiskelevat hoitojen ohella, heille kyllä todellakin nostan hattua!

Aika näyttää miten saan oman aikani syksyllä riittämään. Varmaa on kuitenkin että aikaa murehtimiseen on vähemmän ja minun elämäni jatkuu!!! :)

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(