Mitä tapahtui Houlassa?

Luin aamulla Helsingin sanomista uutisen, joka sai minut miettimään elämän menoa. Uutinen kertoi Syyrian kansannousun hirvittävimmästä joukkomurhasta. Siitä kuinka viime perjantaina Syyriassa, Houlan kaupungin lähellä, joukko asemiehiä eteni talo talolta ja ampui ihmisiä teloitustyyliin koteihinsa, siis kokonaisia perheitä. Uhreja oli ainakin 108 ja heistä lapsia 49.

Olen aina ollut herkkä, mutta nykyään uutiset joissa lapsia kohdellaan kaltoin, saati tapetaan, saavat minut jähmettymään paikoilleni pitkäksi aikaa miettimään, mitä järkeä kaikessa on. Onko reilua että lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on valtava määrä, ja samaan aikaan lapsia syntyy maihin, joissa useat kuolevat ennen kymmenettä ikävuotta.

Myös eilen pysähdyin hetkeksi luettuani hesarin jutun Afrikasta,  Itä-Kongosta. Eilen jähmetyin jo kuvatekstin luettuani ja jäin katselemaan kuvaa, jossa taisteluja paenneet kongolaiset kantoivat omaisuuttaan. Kuvassa etualalla on pieni tyttö, päänsä päällä jonkinlainen nyssäkkä. Vierellä ehkä äiti ja takana suuri joukko ihmisiä. Kaikki lähteneet pakoon kodeistaan, osa kiireessä tyhjin käsin.

Näiden juttujen jälkeen oma elämäni tuntuu helpolta. Omat murheet pieniltä. Ja välillä jopa mietin, että onko minulla edes oikeutta murehtia jotain niinkin "pientä" asiaa kuin lapsettomuus, kun samaan aikaan ympäri maailmaa tuhannet ihmiset joutuvat oikeasti kärsimään. Sitten muistutan itselleni, että tämä on minun elämäni, enkä voi omia murheita unohtaa vain siksi, että jossain muualla on paljon kurjempaa. Mietin myös, että kannattaako tähän maailmaan tehdä enää yhtään lisää ihmisiä. Toki Suomen oloja ei voi verrata esimerkiksi Afrikkaan, mutta julma maailma tämä silti on.

Pettävällä jäällä

Lähdin matkaan odottavaisella mielellä. En ole ikinä luullut tulevani raskaaksi helposti, mutta en myös koskaan uskonut että matka kestäisi kauan enkä selviäisi siitä omin avuin. Alkumatka sujui hyvin, pääsin eteenpäin ja luotin siihen, että määränpää on kohta saavutettu. Sitten vajosin ensimmäisen kerran. Oli vaikea ymmärtää mitä oli tapahtunut ja hieman järkyttyneenä jatkoin matkaani. Tunnustelin jään pintaa ja pikkuhiljaa uskoin sen kantavan. Matka jatkui, määränpää näkyi kaukana horisontissa, kun maa petti jälleen allani. Toisella kerralla syvyyksistä oli vaikeampi nousta ja matkan jatkaminen pelotti enemmän. Oli pakko uskaltaa jatkaa, vaikka tiesin, että saatan vajota vielä useita kertoja. Toisaalta saatan myös joku päivä päästä määränpäähän.

Onnellisella matkaajalla on rinnallaan läheisiä, jotka jaksavat auttaa ylös syvyyksistä uudestaan ja uudestaan. Minulla tuollaisia läheisiä on muutamia, ja heistä olen enemmän kuin kiitollinen. Ehkä heidän avullaan olen joskus perillä.

Onnellinen ihminen

Jos joku ulkopuolinen tarkastelee elämääni, joku joka ei tiedä tarinaani, hän saattaa ajatella että olen onnellinen ihminen. Olen aina pyrkinyt käyttäytymään korrektisti ja sen kummemmin näyttämättä tunteitani tilanteissa, joissa en esimerkiksi tunne juuri ketään. Koulutukseni sekä työkokemukseni myötä, olen myös oppinut, että tunteet täytyy siirtää syrjään kun astuu työpaikan ovista sisään.

Nykyään tunteiden piilottaminen tuntuu vaan entistä vaikeammalta. Muutama päivä sitten olin mieheni seurassa juhlissa, joissa piti olla kovin sosiaalinen, iloinen ja nauraa muiden jutuille. Pari päivää ennen juhlia tehty negatiivinen raskaustesti ei vaan auttanut asiaa. Hammasta purren selvisin kuitenkin illasta ja tuskin kukaan aavisti, kuinka pahamieli minulla todellisuudessa olikaan. Kun kotiovemme sulkeutui, en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä. Olin liian surullinen. En minä ole onnellinen ihminen, en ole ollut enää pitkään aikaan. Ahdistaa kun yksi asia varjostaa koko muuta elämää, onnellista elämää jossa ei ole muuta vikaa, kuin se että se yksi asia pilaa sen kokonaan.

Ajassa taaksepäin

Kaksi vuotta sitten kaikki oli kovin toisenlaista. Olimme rakastunut nuoripari ja olleet naimisissa vajaan vuoden. Vietimme kaikin puolin antoisaa ja onnellista elämää. Sitten päätimme tehdä perheenlisäystä. Niinpä aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten söin viimeisen e-pillerini. Silloin alkoi matka tuntemattomaan. Jos olisin silloin tiennyt mitä on edessä, olisinko uskaltanut aloittaa matkan? Luultavasti, vaikka se onkin ollut kivinen. Nyt mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. On päiviä jolloin voin elää kuin muutkin, mutta ne on harvassa. Suurimman osan ajasta olen lapseton. Äiti, jolla ei ole lasta, ja jonka sydämeen koskee.

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon: paikkakunnan vaihtuminen, kaksi muuttoa, työpaikanvaihto, työttömyys ja talon rakentaminen. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ollut lähes koko ajan lapsen tekeminen, varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun varsinaiset tutkimukset ja hoidot alkoivat.

Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten ensimmäiset kolme kuukautta testailtiin ovulaatiota ja tehtiin paljon merkintöjä kropan toiminnasta ja aikatauluista. Syksyllä -11 tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Minulle se oli todella kivulias toimenpide, mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, mikä on pääasia. Syyksi lapsettomuudellemme diagnosoitiin heikentynyt siittiöiden määrä, joka vaikeuttaa merkittävästi hedelmöityskykyä. Tämän tiedon saatuamme mieheni syytti koko hommasta itseään, ja kuvitteli koko ajan minun lähtevän sellaisen miehen matkaan joka pystyisi minut tekemään raskaaksi. Itse en kuitenkaan missään vaiheessa ole halunnut osoittaa kumpaakaan lapsettomuutemme aiheuttajaksi, mutta häveten joudun myötämään että joidenkin riitojen päätteeksi olen asian maininnut ja aiheuttanut kommentillani turhaa pahaamieltä aviomiehelleni. Siitä olen kovin pahoillani, enkä asiaan halua enää palata.

Loppuvuodesta meille tehtiin kaksi inseminaatiota luonnolliseen kiertoon, joiden molempien lopputulos oli puhdas nega. Lääkäri kertoi, että meille toimivin keino olisikin IVF/ICSI. Tammikuussa siirryimme kokeilemaan koeputkihedelmöitystä yksityiselle, koska puolenvuoden jonottaminen julkisella puolella tuntui liian raskaalta ajatukselta. Tammikuussa toivoa täynnä mieheni pisti minuun hormonipiikkejä iltojemme ratoksi (itse en pystynyt) ja jottei asia olisi ollut liian helppo, samaan aikaan omakotitalomme oli valmistumassa. Pyörin siis kipeän pallomahani kanssa raksalla valmistamassa uutta kotiamme ja pakkailin tavaroita vanhassa kodissa. Samalla yritin olla stressaamatta ja koetin ottaa rennosti. Voin kertoa, että ei ollut toimiva yhtälö. Saimme kaikesta huolimatta punktiossa hienon saaliin, 15 munasolua, joista kymmeneen tehtiin mikroinjektio ja viiteen maljahedelmöitys. Loppujen lopuksi tuoresiirtoon saatiin yksi 8-soluvaiheinen erinomainen yksilö ja pakkaseen viisi alkiota (laadultaan hyviä ja kohtalaisia). Onnellisina ajattelimme saavamme suurperheen suht pienellä vaivalla. Täydellinen yksilömme ei kuitenkaan kiinnittynyt, josta syytän talon valmistumisen viivästymistä ja siitä johtuvaa muuttoaikataulun muutosta kaikkein pahinpaan saumaan.

Pidimme hoidoista parin kuukauden tauon ja huhtikuussa lähdimme toiveikkaina ensimmäiseen pakastesiirtoon. Epäonneksemme vain yksi alkio selvisi sulatuksesta, vaikka lääkäri uskottelikin alkioiden olevan hyviä ja selviävän varmasti. Siitäkään siirrosta emme saaneet kahta viivaa testiin, joten ensimmäinen IVF/ICSI oli sitten siinä. Nyt pidämme hoidoista kesätauon ja koetamme kerätä uutta energiaa ja uskoa (sekä rahaa) syksyn hoitoihin.

Koska ensimmäinen täydellinen ja toinen hyvälaatuinen alkio eivät halunneet kohtuuni kiinnittyä, suurin pelkoni nostaa taas rumaa päätään: mitä jos emme onnistu koskaan.

Aloitus

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää.

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin.

-Johanna Kurkela - Veitsenterällä-

Takana vauva haavetta kaksi vuotta, edessä ties kuinka monta. Minun tarinani alkakoon tästä.