Onni

Mietin joskus miten tämä blogi saa päätöksensä. Päädymmekö adoptioon, vapaaehtoisesti lapsettomiksi vai kaikkein parhaimmalla tavalla eli siihen kun vihdoin saamme sen kauan kaipaamamme oman lapsen. Meille kävi niin onnellisesti, että jälkimmäinen vaihtoehto toteutui ja elämä on nyt juuri sellaista kuin olen aina haaveillutkin. Ja nyt kun hän on täällä, tuntuu kuin hän olisi aina ollutkin. Hetkeäkään en ole kuitenkaan pitänyt häntä itsestään selvyytenä, enkä luultavasti koskaan pidäkään.

Päivät pojan kanssa sujuvat nopeasti. Hän on tyytyväinen pikkumies joka kasvaa kovaa vauhtia. Hän syö joka päivä ja yö noin kolmen tunnin välein, eli kamalan pitkiä yöunia en ole näiden kahden kuukauden aikana saanut. Se ei silti haittaa, sillä virtaa löytyy paljon, niin minulta kuin pojaltakin. Raskausaikana mietin miten ikinä selviäisin ilman pitkiä, vähintään kahdeksan tunnin yöunia, mutta toistaiseksi ei ole ollut ongelmia. Poika kuitenkin herää öisin ainoastaan syömään, eli mahavaivoiltakin olemme tähän mennessä välttyneet. Arki on muutenkin muotoutunut oikein mukavaksi ja meillä on jo aika selkeä päivärytmi.

Elämä on siis tällä hetkellä oikein mallillaan. On ihanaa elää vihdoin tätä hetkeä eikä haikailla koko ajan jotain lisää. Lapsettomuuden yritän jättää taka-alalle, mutta silti se kummittelee vielä aika useinkin. Tuskin sitä koskaan unohdankaan, enkä oikeastaan haluakaan, sillä niin suuri asia se oli elämässämme. Se myös kasvatti meitä ihmisinä paljon ja sen ansiosta olemme varmasti parhaita vanhempia lapsellemme.

Siitä, että me onnistuttiin olen äärettömän kiitollinen, mutta surulliseksi minut tekee se tieto, kuinka moni odottaa vieläkin niitä kahta viivaa. Monen bloggaajan tarinaa seuraan edelleen, mutta aina en tiedä, tuntuuko kommenttini pahalta, nyt kun en enää itse ole lapseton. Olen siis päätynyt seuraamaan blogeja hiljaa sivusta kommentoimatta, toivoen kuitenkin kaikille sitä parasta mahdollista jatkoa. <3

Niin ja poikamme sai tosiaan nimen noin kaksi viikkoa sitten: hän on Onni, mikäpä muukaan. <3

Tarinamme siis päättyy tähän, kiitos kaikille mukana olleille matkaseurasta. Tämä paikka ja vertaistuki auttoi monessakin tilanteessa aivan valtavan paljon. <3 Nyt on aika jatkaa elämäämme eteenpäin kokonaisena perheenä. Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Miten meillä menee

Vauva-arki on ihanaa. Meidän poika on ainakin tähän asti ollut helppo vauva kun ei ole liiemmin itkeskellyt, nukkuu ihan hyvin ja imeminenkin onnistui heti ensi kohtaamisesta alkaen. Ensimmäisten päivien pelko siitä, kuinka tulemme pärjäämään oli aivan turhaa, kaikki asiat tuntuu tulevan luonnostaan.

Poika kasvaa aivan huimaa vauhtia! Viime viikolla neuvolassa painoa oli jo 4610g ja pituutta 57,3cm, tämä siis vajaan viiden viikon iässä. Olemme käyneet syntymästä lähtien viikoittain painokontrollissa hieman koholla olleiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Ensimmäistä kertaa kotiutumista seuraavana päivänä ja sen jälkeen aika tarkalleen viikon välein. Arvot onneksi laskivat pikkuhiljaa ja keltaisuus alkaa olla jo lähes kokonaan poissa. Tällä viikolla on vielä viimeinen painokontrolli ennen ensi viikon lääkärineuvolaa.

On ihanaa seurata pojan kehitystä, jota tapahtuu päivittäin. Hän osaa jo hienosti kannatella päätään mahallaan ollessa ja hänellä on luonnollisesti maailman kaunein hymy. Ristiäiset pidämme ensi kuun puolivälissä ja nimen julkaisun jälkeen lopetankin kirjoittelun. Tämä kun on kuitenkin lapsettomuusblogi, enkä koe tarpeelliseksi jakaa täällä vauva-arkeamme tämän enempää. Tässä vielä kuva viisiviikkoisesta hymypojastamme:

Synnytyskertomus: maailman huonoin synnyttäjä

Synnytyksestä on nyt neljä viikkoa. Saa nähdä mitä siitä enää muistan kun en seuraavana päivänäkään juurikaan muistanut, mutta koetetaan saada jotain tekstiä aikaiseksi.

Meidän poika syntyi siis sunnuntaina. Perjantai aamuna ensimmäisellä vessakeikalla minulta tuli verensekaista vuotoa, jota ei ollut tullut koko raskausaikana, joten osasin odottaa synnytyksen olevan lähellä. Samana iltana kymmenen jälkeen huomasin, että supistukset alkavat olla säännöllisiä, kymmenen minuutin välein tulevia. Kauhean kivuliaita ne eivät olleet, mutta vaivasivat sen verran ettei nukkumisesta tullut mitään. Makasin sängyssä ja merkitsin kellonajat ylös. Kun supistukset olivat olleet säännöllisiä muutaman tunnin ajan, soitin sairaalaan ja kysyin milloin kannattaisi lähteä ajelemaan. Sain neuvon, että jos supistukset tiheentyvät, lapsivesi menee tai vuodan kirkasta verta, saa lähteä tulemaan. Siispä otin särkylääkettä ja yritin nukkua. Ehkä noin neljän aikaan vessassa käydessäni havaitsin selvää, kirkasta verta, herätin mieheni ja lähdimme sairaalaan. Matka sujui iloisissa merkeissä laulellen ja naureskellen (jo siitä olisi voinut päätellä ettei tosi ollut vielä kyseessä). Sairaalassa oli ruuhkaa. Kaikki huoneet oli varattu, joten kesti vähän aikaa ennenkuin kätilö löysi vapaan paikan missä tutkia minut. Lopulta pääsin käyrille ja tilanne tutkittiin. Pettymys oli luonnollisesti kova kun kätilö sanoi ettei mitään ollut vielä tapahtunut eikä synnytys tosiaan ollut vielä käynnissä. Minut laitettiin kävelemään sairaalaan portaita puoleksi tunniksi ja katsottiin josko supistukset tiheentyisivät. Näin ei käynyt ja aamupalan jälkeen kahdeksalta meidät lähetettiin takaisin kotiin. Vähänhän se harmitti, mutta toisaalta halusin vain kotiin nukkumaan.

Kotona sain särkylääkkeen voimalla nukuttua hieman. Herättyäni yritin pysyä liikkeessä. Kuuntelin musiikkia ja tsemppasin itseäni tulevaan. Kuvittelin että Elastisen Hallussa-biisi olisi minun synnytys kappaleeni (olinpa väärässä). Jos joku ei kyseistä kappaletta tiedä niin siinä lauletaan mm. näin:

"Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa
Se on ollu alusta asti niin..."

" Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Kun tilanne tulee, se on puskii
Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Beastmode, puskii."
(tuossa toki lauletaan treenaamisesta, mutta sopii oikein hyvin myös synnytykseen)


Lauantai jatkui kymmenen minuutin välein tulevilla supistuksilla, eikä niihin auttanut oikein mikään. Illalla kymmenen aikaan ne alkoivat hieman tiheentymään ja kovenemaan, mutta olin niin poikki univelasta, että itkin miehelleni haluavani vain nukkua, vauvan ei todellakaan tarvitse vielä syntyä! No, jälleen muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen soitin sairaalaan ja kysyin joko saan tulla, mutta langan toisessa päässä oleva kätilö oli aika nuivan oloinen ja sanoi että kannattaa tulla vasta sitten kun ei todellakaan kestä olla kotona. Joskus kahden aikaan yöllä aloin olla niin kipeä että katsottiin parhaaksi lähteä sairaalaan. Supistusten aikaan meni melkein taju ja matkan aikana ei todellakaan naurattanut saati laulattanut.


Vastaanottanut kätilö suhtautui minuun jotenkin nyrpeästi ja selitti kuinka liian aikaisin on ihan turha sairaalaan tulla. Minua itketti. Hän suostui laittamaan minut käyrille ja teki tutkimuksen jonka mukaan synnytys oli käynnistynyt! Paljoa ei oltu vielä edistytty, mutta koska en ollut nukkunut edellisenäkään yönä, hän ehdotti että jäisin sairaalaan ja saisin kipulääkettä jonka avulla saisin edes vähän nukutuksi, mieheni ajeli kotiin nukkumaan. Suun kautta saatu lääke ei kuitenkaan helpottanut oloa yhtään. Seuraavaksi sain unilääkettä, mutta sekään ei tuonut unta. Lopulta kokeilin vielä ilokaasua joka vain pahensi oloa. Synnytys oli kuitenkin edistynyt ja joskus kuuden aikaan olin jo (jopa) 3-4 cm auki. Seitsemältä vaihtui kätilö ja tämä uusi tyyppi siirsi minut synnytyssaliin. Samalla soitin miehelleni ja hän lähti ajelemaan sairaalaan.


Synnytyssalissa olo onkin sitten aika sumeana mielessä. En muista kuinka monta tutkimusta minulle tehtiin tai monelta sain ensimmäisen annoksen epiduraalia, mutta sen jälkeen kivut olivat tiessään! Sen muistan, että koska epiduraalin antava lääkäri ei päässyt piikkiä heti antamaan, sain ensin kohdunkaulan puudutuksen, joka ei auttanut ollenkaan. Koska olin saanut niin paljon eri lääkkeitä ja en ollut nukkunut kahteen yöhön, muistikuvat seuraavista hetkistä ovat todella hatarat. Avautumisvaiheen pituudeksi on merkitty 12 tuntia ja 40 minuuttia ja klo 13.40 sain alkaa ponnistelemaan. Se vaihe olikin sitten kaikkein rankin. Yhteensä ponnistusvaihe kesti tunnin ja 15 minuuttia, enkä ole ikinä ollut niin epätoivoinen kuin silloin. Kaikki voimat olivat tiessään, koska en ollut syönyt tai nukkunut ja koska olin saanut epiduraalia kaksi annosta, en tuntenut edes kunnolla ponnistamisen tarvetta. Jollain käsittämättömällä tavalla sain kuin sain kuitenkin pojan puserrettua maailmaan, vaikka olin varma, että kohta tarvitaan imukuppi avuksi. Pojalla oli napanuora peräti kolme(!) kertaa kaulansa ympäri ja hän syntyi käsi ojolla, aiheuttaen mammalle pari repeämään ulos ja sisälle joitakin. En edes tiedä kuinka monta tikkiä lopulta tarvittiin. Pääasia oli kuitenkin, että pikkuinen syntyi kunnossa pistein 9-9-9. <3 Synnytyksen viimeinen vaihe kesti 5 minuuttia.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi huono kokemus, koska en pystynyt siihen niinkuin olin suunnitellut. Tilanne ei todellakaan ollut hallussa! Itkin ja hoin koko synnytyksen ajan kuinka olen maailman huonoin synnyttäjä. Sain siitä kuitenkin maailman parhaan palkinnon. <3

Kaiken vaivan arvoinen

Takana 3 vuotta lapsettomuutta.
Paljon tutkimuksia, piikkejä, kyyneleitä ja fyysistä tuskaa. Henkinen kipu vei kuitenkin aina voiton.
Kymmeniä negatiivisia raskaustestejä, mutta lopulta se yksi positiivinen.
Yhdeksän kuukautta pelkoa, että joku menee pieleen.
Mutta tässä hän nyt lopulta on, ja voin kertoa, että hän oli kaiken sen odotuksen ja vaivan arvoinen.

Tässä kuvassa ikää 3 päivää. Kotimatkalla.

Ja tässä poika on päivää vajaat 3 viikkoa. Muutosta on tapahtunut jo valtavasti!

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut hienosti. Rakkaus poikaa kohtaan kasvaa päivittäin vaikka tuntuu ettei se ole edes mahdollista. Kirjoitan tarkempia kuulumisia ja synnytyskertomuksen kunhan löydän niihin aikaa. Tällä hetkellä kaiken ajan haluaa olla pojan kanssa. <3

Täydellinen

Pieni miehemme syntyi sunnuntaina klo 14.55. Pikkuisella oli pituutta 50cm ja hän painoi 3480g. Hän on täydellinen. <3

Kaikki valmiina

Kolme viikkoa sitten viimeisessä lääkärineuvolassa lääkäri (kandi vielä) lähetti meidän tutkimusten jälkeen sairaalaan sanoen: "Vauva on syntymässä!" Itkien menin kertomaan asiasta miehelleni. Eihän se vielä voi syntyä, kaikki on ihan kesken! Vauvan vaatteet oli pesemättä, vauvan lakanat oli pesemättä, laukut pakkaamatta, viimeiset hankinnat hankkimatta, turvakaukalo ei ollut vielä saapunut ja kaiken lisäksi olin kamalan väsynyt! Vauvaa oli odotettu yli kolme vuotta, mutta en yhtäkkiä ollutkaan valmiina. Äitiyslomaa oli kestänyt pari viikkoa, mutta suurinosa siitä oli mennyt kaupassa juoksemiseen, ruoanlaittamiseen ja vieraiden kestitsemiseen, koska jostain syystä meillä kävi kesän aikana yövieraita enemmän kuin ikinä. No, niinkuin matkalla sairaalaan ajattelimmekin, reissu oli loppujen lopuksi turha. Nuori lääkäri oli vaan liian tarkka ja halusi varmuuden vuoksi meidät kokeneemmalle lääkärille. Ei siis syntynyt meidän pikkuinen silloin, eikä ole syntynyt vieläkään, mutta nyt olisi kaikki valmiina. Melkein tärkeimpänä pidän sitä, että olen nyt saanut olla muutaman päivän ihan rauhassa itsekseni. Nukkunut pitkään ja hyvin, kerännyt voimia tulevaan. Nyt olisi lupa tulla. :) (Jälkikäteen olen miettinyt tuota sairaalareissua monesti ja ajatellut kuitenkin että olisipa hän jo täällä, niin paljon rakastani kaipaan <3 )

Tässä vielä pari kuvaa kalleimmista hankinnoista:

Sänky ja hoitopöytä

Emmaljunga yhdistelmävaunut Duo S Capri Creme

Real birth

Synnytys pyörii mielessä koko ajan: Milloin se alkaa? Mistä sen tietää että se alkaa? Miltä se tuntuu? Miten selviän? Miten mieheni selviää? Sujuuko kaikki niinkuin pitää? jne jne. En tiedä katsotaanko missään perhevalmennuksessa videota oikeasta synnytyksestä(?), meillä ei ainakaan, ja olin siihen jokseenkin pettynyt. Siksi päätimme mieheni kanssa katsoa yhden tällaisen videon youtubesta.

Kyseisessä videossa ei ollut muuta kuin ponnistusvaihetta sen verran kun vauva alkaa syntymään ja se näytettiinkin hyvin tarkkaan. Näky oli uskomaton. Miten sitä ihminen venyykin sillä tavalla, siis ihan kirjaimellisesti! Mieheni kieriskeli tuolilla tuskissaan ja kysyinkin että mitä SINÄ siinä kiemurtelet, tuo taitaa olla minun tuleva roolini. Ja vaikka touhu näyttikin uskomattoman kivuliaalta, en malta odottaa että pääsen itse sitä kokeilemaan.

Kuulumisia

Kuukausi vierähtänyt siitä kun viimeksi tänne kirjoitin. Asiaa olisi kyllä ollut, mutta jostain syystä en ole löytänyt aikaa/energiaa kirjoittamiseen. No jokatapauksessa, voin edelleen paksusti. :)

Tuntuu hurjalta, että laskettuun aikaan on enää 8 päivää! Voihan se olla niin, että pikkuinen on masussa vielä kolmekin viikkoa, mutta yhtä hyvin hän voi tulla jo tänään. No, tulee milloin tulee, kaikki on häntä varten valmiina. <3

Vauva on ollut jo kolme viikkoa ihan lähtökuopissaan, tiukasti kiinnittynyt ja todella alhaalla, mutta pahempia supistuksia ei ole vielä tullut, saati mitään muuta synnytykseen viittaavaa. Joinakin päivinä supistelee toista päivää enemmän, mutta supistukset ovat toistaiseksi olleet kivuttomia. Ainut ero mitä omassa olossani huomaan on nälkä! Olen ruennut yösyöpöksi. Herään joka yö n. klo 4 vessaan ja samalla raahaan itseni jääkaapille. Alkuun riitti pelkkä banaani, mutta viime yönä energiaa piti saada paljon enemmän. Voisiko se viitata lähestyvään synnytykseen...saa nähdä...

Olen voinut fyysisesti todella hyvin. Paino on noussut ensimmäisestä neuvolasta tasan 10 kiloa ja olen säästynyt suuremmilta kolotuksilta. Välillä sängystä ylös nouseminen tai kyljen vaihtaminen yöllä on työn ja tuskan takana, mutta mielestäni olen päässyt vaivoineni todella vähällä. Toista onkin sitten henkisellä puolella. Olen kyllä nauttinut raskausajasta todella paljon, mutta valitettavasti en ole päässyt vainoharhaisuudestani ja menettämisenpelostani yhtään irti. Alkuun pelkäsin keskenmenoa, nyt kohtukuolemaa ja synnytyskomplikaatioita. Ja ihan kun niissä ei olisi jo riittävästi. Lisäksi mieltä kalvaa se, että jos oman aarteeni syliini asti saan, menetän hänet varmasti kätkytkuolemalle tai jollekin muulle onnettomuudelle. Viime päivinä olen itkenyt tuota menettämisen pelkoa ihan liikaa. Sorruin jopa ostamaan Nanny vauvamonitorin. Olenkin tullut siihen tulokseen, että huomenna neuvolassa pyydän apua tähän ahdistukseen, muuten koko aika menee murehtiessa.

Ja voittajaksi selviytyi...

...Emmaljunga!

Saatiin siis vihdoin vaunupäätös tehtyä, eikä se ollut helppo. Päädyttiin kuitenkin Stokkejen sijaan hieman perinteisempiin vaunuihin ja valitsimme Emmaljungan yhdistelmät. Rungoksi valittiin duo S, koska siinä on kääntyvät ja lukittavat etupyörät, mutta ei kuitenkaan aivan pienet sellaiset. Kuosina taas Capri Creme miellytti eniten silmää. Onpahan nyt vaunut jotka on yhtä aikaa ketterät, jämäkät ja hyvännäköiset. Laitan kuvaa huomenna kunhan kotiutamme vaunut. :)

Kaatuminen

Eilen tapahtui se mitä olen koko raskausajan pelännyt, kaaduin. Tai oikeastaan en voi puhua pelkästään kaatumisesta, vaan sen seurauksena tipahdin alas kuistiltamme. Vaatii ehkä hiukan selitystä... Meillä on siis uusi talo, johon ei ole rakennettu vielä kunnon kuistia, portaita saati kaiteita. Lisäksi viime viikolla aloitimme pihan tekemisen, jonka seurauksena koko tonttimme on täynnä korkeita nousuja ja laskuja, jotka vaikeuttavat pallomahaisena olennaisesti liikkumistani. Eilen sitten ulos lähtiessäni en ilmeisesti kovinkaan tarkkaan katsonut mihin jalkani asetin, joten "liukastuin" hiekkaan yrittäessäni alas kuistilta. Tipuin alas noin puolesta metristä oikealle kyljelleni. Siinä vaiheessa naarmut polvessa ja kädessä eivät haitanneet yhtään siihen pelkoon verrattuna, että vauvalle olisi käynyt jotain.

Yritin hetken aikaa lepäillä sohvalla ja ottaa kontaktia lapseen, mutta katsoin kuitenkin parhaakseni soittaa myös äitiyspolille, josko vauvanvointi kannattaisi tarkistaa. Langan toisessa päässä oleva kätilö oli ihanan empaattinen ja neuvoi, että vaikkei kipuja vatsan alueella olekaan eikä mitään vuotoja, niin voisin silti tulla käymään varmistamassa että kaikki on hyvin. Luulen, että hän kuuli äänestä itkuisuuteni ja sen, kuinka huolissani olin, vaikka kuinka hammasta purren ajattelin että en ala puhelimessa parkumaan.

Lähdettiin siis sairaalalle tarkistamaan tilanteen, jossa mukava kätilö otti minut vastaan ja laittoi puoleksi tunniksi käyrille. Kaikki näytti onneksi juuri sellaiselta kuin pitikin. Lopuksi lääkäri (joka oli muuten aivan kamala!) ultrasi tilanteen, ettei kohdussa näy mitään vuotoa tms. Pääsimme kotiin tunnin tarkkailujen jälkeen ja sain tehtäväkseni tarkkailla vuotoja ja supistuksia illan ajan. Lääkäri sanoi, että jos kohtu muuttuu pinkeäksi pitkäksi aikaa, eikä se hellitä, niin kannattaa tulla takaisin. Niinhän siinä sitten kävi, että illalla supisteli enemmän ja kohtu oli välillä ihan jonkin aikaa kivikova, mutta onneksi maltoin mieleni ja tarkkailin tilannetta. Luulen, että supistukset johtuivat päivän stressistä, koska tänään olo on ollut jo aivan normaali. Nyt katson kyllä erityisen tarkkaan mihin jalkani milloinkin asetan!

Eilen oli myös neuvola ja rv kasassa 32+0. Kaikki oli ihan suht ok. Hemppa noussut oli noussut, mutta paino oli laskenut peräti 600 grammaa. Myöskään kohtu ei ollut kasvanut paljoa, mitä pitää nyt tarkkailla. Verenpaineet oli todella matalalla ja pissassa hieman proteiinia. Terkkari arveli, että kärsin lievästä nestehukasta, mikä selittäisi kaikki nuo muutokset ja toivottavasti näin onkin.

Asiaa vaunuista

Pari viikkoa sitten saimme tilattua sängyn ja hoitopöydän, nyt edessä on seuraava kalliimpi kustannus kun pitäisi ostaa vaunut. Kaiken kaikkiaan haemme käytännöllisiä ja pitkäikäisiä yhdistelmävaunuja. Emmaljunga oli ensimmäinen merkki joihin tutustuimme (ja ihastuimme). Niissä on kaikki kohdallaan! (Paitsi tietenkin hinta). Laskimme kuitenkin, että esimerkiksi Brion kombi yhdistelmävaunut tulee hinnassa aika lähelle, mikäli niihin haluaa ottaa samat varusteet lisävarusteina, mitä Emmaljungista löytyy vakiovarusteina (esim. hyttysverkko ja sadesuoja). Mieheni on kuitenkin ehdotellut myös Stokken vaunuja, joille eilen uskalsin näyttää vihreää valoa ja taidan nyt olla myyty. Hinta on kova. Vähän kovempi kuin Emmaljungissa, mutta kaikki varusteet löytyy vakiona. Lisäksi Stokkella on nyt tarjous, jolloin vaunujen ostaja saa melkein 300 euron turvakaukalon kaupan päälle! Eipä tarvitsisi sitäkään erikseen miettiä ja kaukalon saisi kätevästi ilman adapteria vaunun runkoon kiinni. (Emmaljungalla se taitaa vaatia erikseen adapterin?)

Stokke Xplory yhdistelmävaunut olisi siis mielestäni täydellinen paketti ilman yhtä muttaa. Vaunukoppa jää pieneksi noin puolen vuoden iässä, jonka jälkeen se jäisi kokonaan pois käytöstä ja nukuttaminen pitäisi hoitaa joko rattaissa tai sitten turvakaukalossa (iZiSleep). Molemmat soveltuvat oikein hyvin myös kyseiseen hommaan, mutta silti homma mietityttää, kun kyse on kuitenkin melko suuresta investoinnista. Toinen vaihtoehto olisi Stokken Crusi vaunut. Ne on suuremmat, mutta myös edelleen kalliimmat ja ei niin monipuoliset. Noissa Xploryissa kun nimenomaan tuo ratasosan monipuolisuus maksaa itsensä varmaan myöhemmin takaisin kun erillisiä matkarattaita ei esimerkiksi tarvita.

Jos jollain on kokemuksia kyseisistä vaunuista niin mielipiteitä puolesta ja vastaan otetaan mielellään!

Stokke Xploryt

Äitiyspakkaus

Äitiyspakkaus saapui eilen, samoin kuin Vaukirjan aloituspaketti. Yhtäkkiä tuntuu, että meillä on kaikki paikat täynnä vauvanvaatteita ja -tarvikkeita, vaikka todellisuudessa tavarat on edelleen siististi laatikoissa ja pusseissa. Pitää varmaan alkaa kohta pesemään Pikkuisen vaatteita ja järjestelemään niille tilaa vaatehuoneeseen.

1,6 kiloa

Tänään raskausviikkoja täynnä 30 eli viimeinen kymppi lähtee käyntiin. Olo on ollut edelleen hyvä ja olen säästynyt suuremmilta kivuilta ja kolotuksilta. Ongelmia tulee ainoastaan jos liikun liian nopeasti lenkillä tai jos syön liikaa. Niihin asioihin pystyn kuitenkin itse vaikuttamaan.

Eilen meillä oli ylimääräinen ultra jossa tarkistettiin, onko istukka vielä liian lähellä kohdunsuuta. Ei onneksi ollut, eli siltä osin esteitä normaaliin alatiesynnytykseen ei ole. Pikkuinen oli kasvanut taas kovasti ja painoarvioksi saimme 1,6 kiloa. <3 Tällä hetkellä vauva köllöttelee masussa pääalaspäin eikä toivottavasti sieltä enää käännykään.

Tänään oli 7. neuvolakäynti ja kaikki näytti sielläkin hyvältä. Painoa on tullut tähän mennessä yhteensä 10 kiloa, mikä on ihan normi. Masu oli kasvanut mukavasti ja kohdunpohjan korkeudeksi saatiin 28, mikä kulkee sopivasti käyrällä. Hemoglobiini oli taas hieman laskenut, eli lisärautaa saan syödä edelleen. Kaikki muut jututkin oli ok.

Valmistuin koulusta viime perjantaina ja kesälomailen nyt heinäkuun alkuun, jonka jälkeen alkaakin jo mammaloma! Äitiyspakkaus saapuu parin viikon sisällä ja olemme jo uskaltautuneet ostamaan pikkuiselle joitakin vaatteita. Tilasimme myös sängyn ja hoitopöydän, jotka saapuvat muutaman viikon sisällä. Nyt tämä koko homma vasta ehkä alkaa konkretisoitumaan.

 Masu tältä aamulta eli 30+0

Tuloksia

Tänään täynnä 28 raskausviikkoa eli 29. viikko alkaa. :)

Maanantaina soitin sokerirasituksen tulokset ja hyväthän ne onneksi oli! Paastoarvo oli 4,6 (raja-arvo 5,3), 1h jälkeen 7,3 (raja-arvo 10,0) ja 2h jälkeen 5,0 (raja-arvo 8,6).
Eilen meillä vieraili myös neuvolan perhetyöntekijä ja juteltiinkin kaksi tuntia kaikesta vauvaan, vanhemmuuteen, omaan lapsuuteen yms. liittyvästä. Minusta tuo vierailu oli ihan mukava ja siitä jäi hyvä mieli, ei siis lainkaan turha juttu.

Ja opintoja on jäljellä enää vajaat kaksi viikkoa, sen jälkeen valmistun ja alkaa kesäloma!

Sokerirasituksen jälkeen

Menin aamulla kahdeksaksi terveyskeskukselle sokerirasitukseen. Oli jo valmiiksi kova nälkä ja suurena aamupalan ystävänä tiesin ettei tyhjällä vatsalla liikenteeseen lähtemisestä voi seurata hyvää. Sokerilitku oli mielestäni kuitenkin hyvää, vähän kuin todella makeaa vadelmamehua, eikä sen alas saaminen tuottanutkaan mitään ongelmia.

Vajaan tunnin odottelun jälkeen olin varma, että oksennan. Päässä pyöri ja tuntui että pyörryn. Selvisin kuitenkin toiseen verenottoon ilman oksennusta ja sitten piti odotella vielä toinen tunti. Ihme kyllä, olo helpotti ja ajattelin, että tämähän sujui kivuttomasti, en ymmärrä mitä valittavat kyseisestä hommasta. Kolmannen verikokeen jälkeen kuitenkin taas sumeni. Onneksi kuitenkin olin jo kotona ja sain syödä! Ruoka ei kuitenkaan juurikaan maistunut ja päätin unohtaa kouluun lähdön tältä päivältä. Eihän siitä mitään olisi tullutkaan, että olisin siinä tilassa hypännyt autonrattiin ja ajanut 70 kilometriä. Sen sijaan kaivauduin peiton alle ja nukuin. Ja nukuin ja nukuin. Muutaman tunnin unien jälkeen ruoka maistui taas, mutta olen kyllä ollut koko päivän vähän sekaisin. Nyt siis ymmärrän mitä tuo sana sokeriRASITUS tarkoittaa. Minun elimistölleni se ei ainakaan sopinut. Tarkoittaako tuo nyt sitten sitä, että sokereissa on jotain vikaa kun elimistö niin voimakkaasti reagoi, selviää ensi viikolla.

Yhden positiivisen asian löydän kuitenkin tästä päivästä. Pikkuinen, joka on ollut nyt pari päivää vähän oudon hiljainen on tänään myllertänyt senkin edestä. Taisipa hän tykätä siitä sokerilitkusta ja äidin lepopäivästä. <3

2. lääkärineuvola ja perhevalmennusta

Tänään oli toinen lääkärineuvola (rv 26+1). Sitä ennen neuvolatäti otti perusjutut mitkä oli kaikki ok. Paino oli noussut viime kerrasta maltillisemmin (373g/vko) ja veriarvot olivat onneksi nyt nousseet 125:een. Rautalisän jouduin vaihtamaan vatsanväänteiden takia Obsidanista nestemäiseen (Compiron fe) ja olo onkin helpottanut. Tuon kyseisen raudan saa ottaa ruokailun yhteydessä ja on muuten jopa hyvänmakuista! :) Lääkärin tutkimuksissa kaikki oli myös niinkuin pitääkin. Pikkuisen syke kuului hyvin ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5. Aikaisemmin ollaan pysytty juurikin sillä keskikäyrällä, mutta nyt mennään ihan vähän sen yläpuolella.

Olen ollut viime aikoina normaalia väsyneempi ja ottanut päiväunet lähes päivittäin. Sairastin myös pienen flunssan, mutta se ei onneksi vauvan menoa haitannut vaan hän jaksoi pysyä aktiivisena vaikka äiti ei sellainen ollutkaan. Viime viikkojen aikana kolotuksetkin ovat lisääntyneet. Olen muun muassa muutaman kerran kävelyllä ollessani joutunut pitämään useamman tauon viiltävän nivuskivun takia. Muuten olo on onnellinen.  <3

Perhevalmennuksetkin tuli ja meni, koska niitä oli meidän paikkakunnalla vain kaksi kappaletta. Molemmat kerrat kesti noin tunnin eikä oikeastaan sisältänyt mitään uutta tietoa. Sairaalaan tutustuminen on sitten erikseen kunhan viikkoja on täynnä vähintään 34 eli heinäkuun puolella.

Vauvan liikkeet ovat muuten hieman muuttuneet. Nykyään potkujen lisäksi huomaa ja tuntee selvästi kun pikkuinen vaihtaa asentoa. Maha liikkuu enemmän ja tuntuu oikeasti että joku asuu sen sisällä. <3

23+0

Tänään alkoi 24. raskausviikko. Vastoin aikaisempaa kirjoitustani aion kuitenkin julkaista ainakin yhden masu kuvan. Tämä johtuen siitä, että tuntuu kuin vatsani olisi pienentynyt! Selailin kuvia joita olen napsinut raskausaikana ja yllätyin kun melkein kaksi kuukautta sitten otetussa kuvassa mahani näyttää valtavalta, tänään (siihen verrattuna) suhteellisen pieneltä.

Viime päivinä väsymys on vaivannut enemmän. Liekkö hemoglobiini laskenut entisestään. Rautaa kyllä syön edelleen. Joka toinen päivä otan neuvolatädin ohjeistuksesta jopa tupla-annoksen. Toivottavasti se auttaa.

Rakenneultra ja 5. neuvola

Viime viikon keskiviikkona meillä oli kauan odotettu rakenneultra. Pikkuisella oli silloin viikkoja kasassa 21+1 mutta vastasi viikkoja 21+4. Kaikki näytti olevan muutenkin kunnossa. Yksi kohokohdista oli kun hän vilkutti iskälle ja äidille <3 <3

Tänään viikkoja tuli täyteen 22. Eilen oli 5. neuvola ja saimme sydänäänet vihdoin kuulumaan oikein ja kunnolla ne tällä kertaa kuuluikin! Kohdun kasvu pysyi edelleen keskellä käyrää mutta painoa oli tullut kolmessa viikossa taas yli 2 kg! Nyt raskauskiloja on tullut yhteensä 7. En ole kuitenkaan sen suuremmin herkutellut ja liikuntaa olen lisännyt, joten kaikki on siltä osin kuitenkin ok.

Hemoglobiini oli laskenut edelleen rautakuurista huolimatta ja oli enää 107. Vointi on kuitenkin ihan hyvä, joten vielä siitä ei suuremmin huolestuttu.

Kaikki siis toistaiseksi niinkuin pitääkin. <3

Puoliväli

Meidän raskaus on edennyt jo puoliväliin, aika on mennyt kamalan nopeasti. Kuitenkin vieläkin tulee tilanteita jolloin tajuan että tosiaan olen raskaana. Enkä tarkoita että unohtaisin hetkeksikään että olen, vaan, että se tuntuu niin uskomattomalta.

Tällä hetkellä tuntuukin ettei minulta puutu mitään ja se vähän pelottaa. Pelottaa että kun asiat on kerrankin juuri niinkuin pitää niin sattuu jotain kamalaa. Pakko päästä eroon noista peloista.

4. neuvola

Tänään käytiin neljättä kertaa neuvolassa. Viikkoja tuli tänään täyteen 19 eli 20. raskausviikko alkaa! Aika on mennyt kyllä todella nopeasti.

Kuten vähän pelkäsinkin, paino oli noussut hieman liikaa...2,5 kg neljässä viikossa eli yli 600 g viikossa. :/ Sain siitä vähän palautetta, mutta myönsin myös kiltisti herkutelleeni viime aikoina ihan liikaa. Ensi neuvolaan onkin sitten hyvä vähän tiukentaa otetta, josko vaikka saisi painon pysymään näissä tämän päiväisissä lukemissa. Edessä on muutaman viikon kuluttua kuitenkin sokerirasituskin niin on pakko korjata ruokavaliota siihen mennessä.

Hemoglobiini oli laskenut 146:sta 116:sta, eli lisäraudan tarvetta on.

Kohdunpohjan korkeus mitattiin ensimmäistä kertaa ja se oli juuri oikealla käyrällä. :)

Mutta sitten ne sydänäänet...no, tällä kertaa ne kuului vähän aikaa, suht selvästi vielä, mutta sitten ne taas katosi, sykelukema oli noin 134 eli ihan normi. Neuvolatäti arveli, että kohtuni on niin taaksepäin kalleellaan, että se hankaloittaa äänien kuulemista. Enkä tietenkään kuollaksenikaan muista, että sanoiko klinikan lääkäri esim. istutusta tehdessä että kohtuni on taaksepäin kallellaan, ehkä. Täytyy varmaan tarkistaa, josko olisin kirjoittanut asiasta niihin aikoihin jotain.

Turvallisuusasiaa ja vauvan liikkeet

Joudun ajamaan päivittäin reilusti yli 100 km opiskelupaikkaani. Pikkuisen potkut ovat jo alkaneet tuntua (ne tuntuvat ihan alavatsassa, juuri siellä, mihin turvavyön lantiokappale asettuu) siksi koen tuon päivittäisen pitkän ajomatkan meille todella turvattomaksi. Vaikka koetan itse olla varovainen liikenteessä, aina joku toinen voi törttöillä ja aiheuttaa onnettomuuden. Tämän vuoksi päädyin ostamaan itselleni (ja vauvalle) BeSafe Pregnant turvavyönalentimen. En ole vielä päässyt sitä käytännössä kokeilemaan, mutta kuivaharjoittelulla koen vyön asettuvan paremmin alas ja suojaavan näin pikkuista.

Olen siis tosiaan jo jonkin aikaa tuntenut rakkaamme potkut. Itseasiassa ensimmäisen kerran tunsin ne jo helmikuun alussa, eli joskus viikolla 14! Silloin en tosin tiennyt varmaksi, että kyseessä oli potkut, mutta nyt ne tunnistaa jo aivan selvästi. Aika varhaisessa vaiheessa aloin liikkeet tuntea, mutta istukka onkin takana, joten mitään estettä niiden tuntemiselle ei siis ole. Ja täytyy kyllä sanoa, että on meillä aika vilkas kaveri! Tuntuu, että se on jatkuvasti liikenteessä, tai sitten minä istun liikaa. Luinkin jostain, että vauva nukkuu aina äidin ollessa liikkeessä ja herää kun tämä pysähtyy. Siksi kai koulussa ja autossa istuessani tunnekin hänen todella usein pyörähtelevän kohdussani. <3

Rankka päivä

Eilinen päivä oli rankka. Oikeastaan rankka on lievä ilmaisu, koska päivä oli kamala.

Meillä oli viikko sitten neuvola (15+0) jolloin neuvolatätimme ei saanut vauvan sydänääniä juurikaan kuulumaan. Eilen sitten kävimme ohi mennessämme kysymässä josko voitaisiin kokeilla kuuntelua uudelleen ja sopihan se. Ikäväksemme sydänäänet ei kuitenkaan kuuluneet. Emme kuulleet edes yhtä lyöntiä. Neuvolatäti koetti olla rauhallinen, mutta kun toinenkaan doppleri ei antanut pihaustakaan vauvastamme, alkoi huoli paistaa hänenkin kasvoiltaan. Lopulta hän kertoi, että kyllä näillä viikoilla (16+0) pitäisi äänten jo kuulua. Minä luonnollisesti väkersin jo itkua ja yritin ajatella itseni jonnekin ihan muualle.

Tulimme siihen tulokseen, että lapsen tila on saatava selville mahdollisimman nopeasti. Neuvolasta soitettiin sairaalalle, mutta he eivät nähneet asiaa niin akuuttina että olisivat suostuneet ottamaan meitä vastaan päivystysaikana. Lähdimme siis kotiin sillä tiedolla, että saamme vasta seuraavalle päivälle ajan gynekologille ja tiedon vauvan voinnista. Olimme olleet kotona noin tunnin kun neuvolantäti soitti ja ehdotti yksityistä klinikkaa. Häntä itseäänkin oli asia jäänyt niin kovasti kalvamaan, että hän oli ottanut selvää aukiolevista paikoista. Soitin klinikalle ja sain kuin sainkin ajan vielä samalle päivälle. Tosin lääkärillä ei ollut enää varsinaisia aikoja vaan hän lupasi ottaa meidät ylimääräisinä ja odottaa noin puolisen tuntia kun ajoimme kaupunkiin.

Lääkärille päästessämme ja ultrauksen alkaessa en voinut edes ajatella pahinta mahdollista vaan kuvittelin itseni taas jonnekin ihan muualle. Meidän onneksemme pikkuinen oli kuitenkin aivan kunnossa! <3 Sydän löi normaalisti, hän liikkui kovasti ja oli kasvanut hienosti sitten viime näkemän. Rankka päivä sai siis onnellisen lopun ja saimme jopa jo tietää pikkuisemme sukupuolen. :) Syy siihen miksi sydänäänet eivät neuvolan koneelle kuuluneet ei kuitenkaan selvinnyt. Istukkakin kun on takana.


Olen jo jonkin aikaa miettinyt tämän blogin kohtaloa. Sitä, että kirjoitanko raskausajasta mitään, koska en kuitenkaan näe siihen varsinaista tarvetta. Alun perin perustin tämän blogin paikaksi jossa voin purkaa lapsettomuutta ja hoitoja kohtalotovereille, enkä siksi koe järkeväksi hehkuttaa onneani täällä. Nyt tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan kaikesta huolimatta jakaa täällä sellaisia kokemuksia, joita ehkä muutkin raskaana olevat joutuvat miettimään. Esimerkiksi juuri sitä, jos sydänäänet ei kuulukaan näin pitkillä viikoilla. Kenenkään mieltä en kuitenkaan halua pahoittaa ja siksi en jaa ultra- tai masukuviani.

Raskaus pitkän odotuksen jälkeen

Olen nyt monena päivänä miettinyt millainen odottaja olisin, jos olisin tullut raskaaksi helpolla. Olisiko tämä raskausaika helppoa ja ihanaa, vai olisiko minulla yhtä paljon kysymyksiä silloinkin?

Nyt minä tarkkailen jokaista suupalaani vainoharhaisesti: Onko liha tarpeeksi kypsää? Onkohan kasvikset varmasti kunnolla pestyjä? Onko rahkajälkiruoka tehty pastöroituun vai pastöroimattomaan maitoon?

Ulkona liikkuessani pelkään koko ajan kaatumista. Siksi ostin kenkiin kiinnitettävät liukuesteet. Olen lisäksi varma, että koulumatkalla joku törttö aiheuttaa minulle liikenneonnettomuuden niin, että saan keskenmenon.

Voiko käyttämäni lääke tulehdukseen ollakin vaarallinen? Miten sitä käytetään paikallishoitona kun raskaana ollessa ei saa käyttää asetinta?

Voinko värjätä tukkaani? Entä miten tulisi toimia meikkaamisen suhteen?

Kissanvessaa en ole uskaltanut siivota, muuta kuin hengityssuojaimen kanssa. Tosin olen varma, että minun tuurilla olen saanut toksoplasmoosin jo raskauden alkumetreille, siksi kävin verikokeessakin.

En uskalla kertoa raskaudestani edelleenkään kenelläkään ja yritän peitellä kasvanutta alavatsaani ylisuurilla vaatteilla.

Tiedän, että monet pitävät minua hulluna. Nyt pitäisi osata jo hieman huokaista ja nauttia. Ei tee vauvallekaan hyvää, että itken joka päivä. Mutta miten se onnistuu? Miten pitkään lasta toivoneet osaavat ottaa raskausajan rennosti? Vai osaavatko ollenkaan?

Neuvoja kaivataan!

Kävin viime viikolla neuvolalääkärissä ja hän arveli minulla olevan hiivatulehduksen (vaikka mitään vaivoja ei ole ilmennyt). Tänään sain kuitenkin tiedon että kyseessä on vaginoosi(?) (=Epäspesifinen emätintulehdus?) Ihan uusi tuttavuus minulle. Lääkäri määräsi siihen Trikozol nimistä lääkettä 5 tablettia kerta-annoksena. Tai sellaiset ne ainakin apteekissa antoivat. Terkkaritäti kuitenkin ilmoitti viestissä että kyseessä on Flagyl niminen lääke. Nyt olen ihan pulassa! Trikozolia ei suositella raskaana oleville, enkä muutenkaan ymmärrä miksi neuvolalääkäri sitä määrää mutta neuvolan terkka puhuu eri lääkkeestä... Pakko kai soittaa huomenna varmistus puhelu että uskallanko syödä nuo lääkkeet vai pitikö reseptin kuitenkin olla eri. Jos joku tietää asiasta niin otan enemmän kuin mielelläni tietoja vastaan. Pelottaa kovasti koska ilmeisesti tuo vaginoosi voi aiheuttaa jopa keskenmenon.

Kyyneleitä

Tänään olen vuodattanut paljon kyyneleitä, niin onnen kuin surunkin. Onnen kyyneleet tulivat ensin ultrassa, sitten kotimatkalla. Surun kyyneleet äsken kun luin seuraamiani blogeja joissa ei vielä olla samassa tilanteessa kuin missä itse olen. Olen niin pahoillani kaikkien lapsettomien puolesta. ;(

Mutta aamulla meillä siis oli se kauan odotettu np-ultra. Jännitys ja pelko olivat kauhean kovat niin minulla kuin miehellänikin, mutta eläväinen kaveri siirsi pelkoa ainakin toistaiseksi. Pikkuinen oli kasvanut hyvin ja vastasi viikkoja 11+5. Pituutta oli kertynyt 48 mm ja niskaturvotusta oli 0,88 mm. Kaikki siis tällä hetkellä kunnossa. Toki odotellaan vielä verikokeiden tulokset, mutta toistaiseksi voimme huokaista helpotuksesta. Elokuuhun on kuitenkin vielä niin pitkä aika. Voi kunpa rakas jaksaisit kasvaa ja saisimme sinut kunnossa syliimme! <3

1. neuvola

Tänään meillä oli kovasti odotettu ensimmäinen neuvola. En pystynyt koko aamupäivänä tekemään juuri mitään, koska homma jännitti minua niin paljon. Käynti oli kuitenkin ihan normaalia jutustelua ja papereiden täyttelyä. Viikkoja terkkari laski olevan 9+2. Sydänääniä ei yleensä vielä tässä vaiheessa kuunnella (koska harvemmin heidän laitteellaan ne kuulemma kuuluvat) mutta pyynnöstäni kokeiltiin kuitenkin. No, mitäänhän ei sitten kuulunut, mutta silti olen yllättävän luottavaisella mielellä. Turha kai sitä on etukäteen murehtiakaan. Niin kai se kuitenkin loppujen lopuksi menee, että jos äiti on luottavainen niin lapsikin voi paremmin. Ainakin toivon niin.

Hiipivä pahaolo

Se tulee melko tarkalleen parin tunnin välein, mutta joka kerta se yllättää yhtä paljon. Pitäisi muistaa syödä useammin, mutta enhän minä muista. Tai sitten en vaan jaksaisi olla koko ajan syömässä. Luulisi sen kyllä jo parissa viikossa oppineen, mutta ehkä olen vain tavanomaista yksinkertaisempi ihminen. Puhe on siis pahasta olosta. Kuvotuksen tunteesta joka vetää aivan veteläksi. En minä kuitenkaan valita, tätä on kuitenkin niin paljon odotettu ja toivottu että kestän tämän olon vaikka kokonaiset yhdeksän kuukautta! Ja olenhan minä loppujen lopuksi päässyt helpollakin (ainakin toistaiseksi). Tänä aamuna oli ensimmäinen kerta kun oksensin.

Ollaan käyty mieheni kanssa joka ilta pienellä iltakävelyllä. Se auttaa pahaanoloon ja vie pois pahimmat turvotukset. Parilla viime iltalenkillä olen puolessa välin matkaa hyytynyt ihan täysin. On vaan tullut olo, ettei jaksa enää askeltakaan. Kotiin olen kuitenkin onneksi jotenkin selvinnyt. Tosin kuljin minä toissailtana vähän matkaa jopa mieheni reppuselässä. :) Ja viime yönä mieheni kokkasi minulle yömunakkaan kun nälkä oli niin kova. Miten tulisinkaan toimeen ilman häntä. <3