Rankka päivä

Eilinen päivä oli rankka. Oikeastaan rankka on lievä ilmaisu, koska päivä oli kamala.

Meillä oli viikko sitten neuvola (15+0) jolloin neuvolatätimme ei saanut vauvan sydänääniä juurikaan kuulumaan. Eilen sitten kävimme ohi mennessämme kysymässä josko voitaisiin kokeilla kuuntelua uudelleen ja sopihan se. Ikäväksemme sydänäänet ei kuitenkaan kuuluneet. Emme kuulleet edes yhtä lyöntiä. Neuvolatäti koetti olla rauhallinen, mutta kun toinenkaan doppleri ei antanut pihaustakaan vauvastamme, alkoi huoli paistaa hänenkin kasvoiltaan. Lopulta hän kertoi, että kyllä näillä viikoilla (16+0) pitäisi äänten jo kuulua. Minä luonnollisesti väkersin jo itkua ja yritin ajatella itseni jonnekin ihan muualle.

Tulimme siihen tulokseen, että lapsen tila on saatava selville mahdollisimman nopeasti. Neuvolasta soitettiin sairaalalle, mutta he eivät nähneet asiaa niin akuuttina että olisivat suostuneet ottamaan meitä vastaan päivystysaikana. Lähdimme siis kotiin sillä tiedolla, että saamme vasta seuraavalle päivälle ajan gynekologille ja tiedon vauvan voinnista. Olimme olleet kotona noin tunnin kun neuvolantäti soitti ja ehdotti yksityistä klinikkaa. Häntä itseäänkin oli asia jäänyt niin kovasti kalvamaan, että hän oli ottanut selvää aukiolevista paikoista. Soitin klinikalle ja sain kuin sainkin ajan vielä samalle päivälle. Tosin lääkärillä ei ollut enää varsinaisia aikoja vaan hän lupasi ottaa meidät ylimääräisinä ja odottaa noin puolisen tuntia kun ajoimme kaupunkiin.

Lääkärille päästessämme ja ultrauksen alkaessa en voinut edes ajatella pahinta mahdollista vaan kuvittelin itseni taas jonnekin ihan muualle. Meidän onneksemme pikkuinen oli kuitenkin aivan kunnossa! <3 Sydän löi normaalisti, hän liikkui kovasti ja oli kasvanut hienosti sitten viime näkemän. Rankka päivä sai siis onnellisen lopun ja saimme jopa jo tietää pikkuisemme sukupuolen. :) Syy siihen miksi sydänäänet eivät neuvolan koneelle kuuluneet ei kuitenkaan selvinnyt. Istukkakin kun on takana.


Olen jo jonkin aikaa miettinyt tämän blogin kohtaloa. Sitä, että kirjoitanko raskausajasta mitään, koska en kuitenkaan näe siihen varsinaista tarvetta. Alun perin perustin tämän blogin paikaksi jossa voin purkaa lapsettomuutta ja hoitoja kohtalotovereille, enkä siksi koe järkeväksi hehkuttaa onneani täällä. Nyt tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan kaikesta huolimatta jakaa täällä sellaisia kokemuksia, joita ehkä muutkin raskaana olevat joutuvat miettimään. Esimerkiksi juuri sitä, jos sydänäänet ei kuulukaan näin pitkillä viikoilla. Kenenkään mieltä en kuitenkaan halua pahoittaa ja siksi en jaa ultra- tai masukuviani.

Raskaus pitkän odotuksen jälkeen

Olen nyt monena päivänä miettinyt millainen odottaja olisin, jos olisin tullut raskaaksi helpolla. Olisiko tämä raskausaika helppoa ja ihanaa, vai olisiko minulla yhtä paljon kysymyksiä silloinkin?

Nyt minä tarkkailen jokaista suupalaani vainoharhaisesti: Onko liha tarpeeksi kypsää? Onkohan kasvikset varmasti kunnolla pestyjä? Onko rahkajälkiruoka tehty pastöroituun vai pastöroimattomaan maitoon?

Ulkona liikkuessani pelkään koko ajan kaatumista. Siksi ostin kenkiin kiinnitettävät liukuesteet. Olen lisäksi varma, että koulumatkalla joku törttö aiheuttaa minulle liikenneonnettomuuden niin, että saan keskenmenon.

Voiko käyttämäni lääke tulehdukseen ollakin vaarallinen? Miten sitä käytetään paikallishoitona kun raskaana ollessa ei saa käyttää asetinta?

Voinko värjätä tukkaani? Entä miten tulisi toimia meikkaamisen suhteen?

Kissanvessaa en ole uskaltanut siivota, muuta kuin hengityssuojaimen kanssa. Tosin olen varma, että minun tuurilla olen saanut toksoplasmoosin jo raskauden alkumetreille, siksi kävin verikokeessakin.

En uskalla kertoa raskaudestani edelleenkään kenelläkään ja yritän peitellä kasvanutta alavatsaani ylisuurilla vaatteilla.

Tiedän, että monet pitävät minua hulluna. Nyt pitäisi osata jo hieman huokaista ja nauttia. Ei tee vauvallekaan hyvää, että itken joka päivä. Mutta miten se onnistuu? Miten pitkään lasta toivoneet osaavat ottaa raskausajan rennosti? Vai osaavatko ollenkaan?