Onni

Mietin joskus miten tämä blogi saa päätöksensä. Päädymmekö adoptioon, vapaaehtoisesti lapsettomiksi vai kaikkein parhaimmalla tavalla eli siihen kun vihdoin saamme sen kauan kaipaamamme oman lapsen. Meille kävi niin onnellisesti, että jälkimmäinen vaihtoehto toteutui ja elämä on nyt juuri sellaista kuin olen aina haaveillutkin. Ja nyt kun hän on täällä, tuntuu kuin hän olisi aina ollutkin. Hetkeäkään en ole kuitenkaan pitänyt häntä itsestään selvyytenä, enkä luultavasti koskaan pidäkään.

Päivät pojan kanssa sujuvat nopeasti. Hän on tyytyväinen pikkumies joka kasvaa kovaa vauhtia. Hän syö joka päivä ja yö noin kolmen tunnin välein, eli kamalan pitkiä yöunia en ole näiden kahden kuukauden aikana saanut. Se ei silti haittaa, sillä virtaa löytyy paljon, niin minulta kuin pojaltakin. Raskausaikana mietin miten ikinä selviäisin ilman pitkiä, vähintään kahdeksan tunnin yöunia, mutta toistaiseksi ei ole ollut ongelmia. Poika kuitenkin herää öisin ainoastaan syömään, eli mahavaivoiltakin olemme tähän mennessä välttyneet. Arki on muutenkin muotoutunut oikein mukavaksi ja meillä on jo aika selkeä päivärytmi.

Elämä on siis tällä hetkellä oikein mallillaan. On ihanaa elää vihdoin tätä hetkeä eikä haikailla koko ajan jotain lisää. Lapsettomuuden yritän jättää taka-alalle, mutta silti se kummittelee vielä aika useinkin. Tuskin sitä koskaan unohdankaan, enkä oikeastaan haluakaan, sillä niin suuri asia se oli elämässämme. Se myös kasvatti meitä ihmisinä paljon ja sen ansiosta olemme varmasti parhaita vanhempia lapsellemme.

Siitä, että me onnistuttiin olen äärettömän kiitollinen, mutta surulliseksi minut tekee se tieto, kuinka moni odottaa vieläkin niitä kahta viivaa. Monen bloggaajan tarinaa seuraan edelleen, mutta aina en tiedä, tuntuuko kommenttini pahalta, nyt kun en enää itse ole lapseton. Olen siis päätynyt seuraamaan blogeja hiljaa sivusta kommentoimatta, toivoen kuitenkin kaikille sitä parasta mahdollista jatkoa. <3

Niin ja poikamme sai tosiaan nimen noin kaksi viikkoa sitten: hän on Onni, mikäpä muukaan. <3

Tarinamme siis päättyy tähän, kiitos kaikille mukana olleille matkaseurasta. Tämä paikka ja vertaistuki auttoi monessakin tilanteessa aivan valtavan paljon. <3 Nyt on aika jatkaa elämäämme eteenpäin kokonaisena perheenä. Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Miten meillä menee

Vauva-arki on ihanaa. Meidän poika on ainakin tähän asti ollut helppo vauva kun ei ole liiemmin itkeskellyt, nukkuu ihan hyvin ja imeminenkin onnistui heti ensi kohtaamisesta alkaen. Ensimmäisten päivien pelko siitä, kuinka tulemme pärjäämään oli aivan turhaa, kaikki asiat tuntuu tulevan luonnostaan.

Poika kasvaa aivan huimaa vauhtia! Viime viikolla neuvolassa painoa oli jo 4610g ja pituutta 57,3cm, tämä siis vajaan viiden viikon iässä. Olemme käyneet syntymästä lähtien viikoittain painokontrollissa hieman koholla olleiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Ensimmäistä kertaa kotiutumista seuraavana päivänä ja sen jälkeen aika tarkalleen viikon välein. Arvot onneksi laskivat pikkuhiljaa ja keltaisuus alkaa olla jo lähes kokonaan poissa. Tällä viikolla on vielä viimeinen painokontrolli ennen ensi viikon lääkärineuvolaa.

On ihanaa seurata pojan kehitystä, jota tapahtuu päivittäin. Hän osaa jo hienosti kannatella päätään mahallaan ollessa ja hänellä on luonnollisesti maailman kaunein hymy. Ristiäiset pidämme ensi kuun puolivälissä ja nimen julkaisun jälkeen lopetankin kirjoittelun. Tämä kun on kuitenkin lapsettomuusblogi, enkä koe tarpeelliseksi jakaa täällä vauva-arkeamme tämän enempää. Tässä vielä kuva viisiviikkoisesta hymypojastamme:

Synnytyskertomus: maailman huonoin synnyttäjä

Synnytyksestä on nyt neljä viikkoa. Saa nähdä mitä siitä enää muistan kun en seuraavana päivänäkään juurikaan muistanut, mutta koetetaan saada jotain tekstiä aikaiseksi.

Meidän poika syntyi siis sunnuntaina. Perjantai aamuna ensimmäisellä vessakeikalla minulta tuli verensekaista vuotoa, jota ei ollut tullut koko raskausaikana, joten osasin odottaa synnytyksen olevan lähellä. Samana iltana kymmenen jälkeen huomasin, että supistukset alkavat olla säännöllisiä, kymmenen minuutin välein tulevia. Kauhean kivuliaita ne eivät olleet, mutta vaivasivat sen verran ettei nukkumisesta tullut mitään. Makasin sängyssä ja merkitsin kellonajat ylös. Kun supistukset olivat olleet säännöllisiä muutaman tunnin ajan, soitin sairaalaan ja kysyin milloin kannattaisi lähteä ajelemaan. Sain neuvon, että jos supistukset tiheentyvät, lapsivesi menee tai vuodan kirkasta verta, saa lähteä tulemaan. Siispä otin särkylääkettä ja yritin nukkua. Ehkä noin neljän aikaan vessassa käydessäni havaitsin selvää, kirkasta verta, herätin mieheni ja lähdimme sairaalaan. Matka sujui iloisissa merkeissä laulellen ja naureskellen (jo siitä olisi voinut päätellä ettei tosi ollut vielä kyseessä). Sairaalassa oli ruuhkaa. Kaikki huoneet oli varattu, joten kesti vähän aikaa ennenkuin kätilö löysi vapaan paikan missä tutkia minut. Lopulta pääsin käyrille ja tilanne tutkittiin. Pettymys oli luonnollisesti kova kun kätilö sanoi ettei mitään ollut vielä tapahtunut eikä synnytys tosiaan ollut vielä käynnissä. Minut laitettiin kävelemään sairaalaan portaita puoleksi tunniksi ja katsottiin josko supistukset tiheentyisivät. Näin ei käynyt ja aamupalan jälkeen kahdeksalta meidät lähetettiin takaisin kotiin. Vähänhän se harmitti, mutta toisaalta halusin vain kotiin nukkumaan.

Kotona sain särkylääkkeen voimalla nukuttua hieman. Herättyäni yritin pysyä liikkeessä. Kuuntelin musiikkia ja tsemppasin itseäni tulevaan. Kuvittelin että Elastisen Hallussa-biisi olisi minun synnytys kappaleeni (olinpa väärässä). Jos joku ei kyseistä kappaletta tiedä niin siinä lauletaan mm. näin:

"Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa
Se on ollu alusta asti niin..."

" Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Kun tilanne tulee, se on puskii
Se ei oo muista ku must kii
Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
Se on valinta, mä en venaa enkä valita
Beastmode, puskii."
(tuossa toki lauletaan treenaamisesta, mutta sopii oikein hyvin myös synnytykseen)


Lauantai jatkui kymmenen minuutin välein tulevilla supistuksilla, eikä niihin auttanut oikein mikään. Illalla kymmenen aikaan ne alkoivat hieman tiheentymään ja kovenemaan, mutta olin niin poikki univelasta, että itkin miehelleni haluavani vain nukkua, vauvan ei todellakaan tarvitse vielä syntyä! No, jälleen muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen soitin sairaalaan ja kysyin joko saan tulla, mutta langan toisessa päässä oleva kätilö oli aika nuivan oloinen ja sanoi että kannattaa tulla vasta sitten kun ei todellakaan kestä olla kotona. Joskus kahden aikaan yöllä aloin olla niin kipeä että katsottiin parhaaksi lähteä sairaalaan. Supistusten aikaan meni melkein taju ja matkan aikana ei todellakaan naurattanut saati laulattanut.


Vastaanottanut kätilö suhtautui minuun jotenkin nyrpeästi ja selitti kuinka liian aikaisin on ihan turha sairaalaan tulla. Minua itketti. Hän suostui laittamaan minut käyrille ja teki tutkimuksen jonka mukaan synnytys oli käynnistynyt! Paljoa ei oltu vielä edistytty, mutta koska en ollut nukkunut edellisenäkään yönä, hän ehdotti että jäisin sairaalaan ja saisin kipulääkettä jonka avulla saisin edes vähän nukutuksi, mieheni ajeli kotiin nukkumaan. Suun kautta saatu lääke ei kuitenkaan helpottanut oloa yhtään. Seuraavaksi sain unilääkettä, mutta sekään ei tuonut unta. Lopulta kokeilin vielä ilokaasua joka vain pahensi oloa. Synnytys oli kuitenkin edistynyt ja joskus kuuden aikaan olin jo (jopa) 3-4 cm auki. Seitsemältä vaihtui kätilö ja tämä uusi tyyppi siirsi minut synnytyssaliin. Samalla soitin miehelleni ja hän lähti ajelemaan sairaalaan.


Synnytyssalissa olo onkin sitten aika sumeana mielessä. En muista kuinka monta tutkimusta minulle tehtiin tai monelta sain ensimmäisen annoksen epiduraalia, mutta sen jälkeen kivut olivat tiessään! Sen muistan, että koska epiduraalin antava lääkäri ei päässyt piikkiä heti antamaan, sain ensin kohdunkaulan puudutuksen, joka ei auttanut ollenkaan. Koska olin saanut niin paljon eri lääkkeitä ja en ollut nukkunut kahteen yöhön, muistikuvat seuraavista hetkistä ovat todella hatarat. Avautumisvaiheen pituudeksi on merkitty 12 tuntia ja 40 minuuttia ja klo 13.40 sain alkaa ponnistelemaan. Se vaihe olikin sitten kaikkein rankin. Yhteensä ponnistusvaihe kesti tunnin ja 15 minuuttia, enkä ole ikinä ollut niin epätoivoinen kuin silloin. Kaikki voimat olivat tiessään, koska en ollut syönyt tai nukkunut ja koska olin saanut epiduraalia kaksi annosta, en tuntenut edes kunnolla ponnistamisen tarvetta. Jollain käsittämättömällä tavalla sain kuin sain kuitenkin pojan puserrettua maailmaan, vaikka olin varma, että kohta tarvitaan imukuppi avuksi. Pojalla oli napanuora peräti kolme(!) kertaa kaulansa ympäri ja hän syntyi käsi ojolla, aiheuttaen mammalle pari repeämään ulos ja sisälle joitakin. En edes tiedä kuinka monta tikkiä lopulta tarvittiin. Pääasia oli kuitenkin, että pikkuinen syntyi kunnossa pistein 9-9-9. <3 Synnytyksen viimeinen vaihe kesti 5 minuuttia.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi huono kokemus, koska en pystynyt siihen niinkuin olin suunnitellut. Tilanne ei todellakaan ollut hallussa! Itkin ja hoin koko synnytyksen ajan kuinka olen maailman huonoin synnyttäjä. Sain siitä kuitenkin maailman parhaan palkinnon. <3

Kaiken vaivan arvoinen

Takana 3 vuotta lapsettomuutta.
Paljon tutkimuksia, piikkejä, kyyneleitä ja fyysistä tuskaa. Henkinen kipu vei kuitenkin aina voiton.
Kymmeniä negatiivisia raskaustestejä, mutta lopulta se yksi positiivinen.
Yhdeksän kuukautta pelkoa, että joku menee pieleen.
Mutta tässä hän nyt lopulta on, ja voin kertoa, että hän oli kaiken sen odotuksen ja vaivan arvoinen.

Tässä kuvassa ikää 3 päivää. Kotimatkalla.

Ja tässä poika on päivää vajaat 3 viikkoa. Muutosta on tapahtunut jo valtavasti!

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut hienosti. Rakkaus poikaa kohtaan kasvaa päivittäin vaikka tuntuu ettei se ole edes mahdollista. Kirjoitan tarkempia kuulumisia ja synnytyskertomuksen kunhan löydän niihin aikaa. Tällä hetkellä kaiken ajan haluaa olla pojan kanssa. <3

Täydellinen

Pieni miehemme syntyi sunnuntaina klo 14.55. Pikkuisella oli pituutta 50cm ja hän painoi 3480g. Hän on täydellinen. <3

Kaikki valmiina

Kolme viikkoa sitten viimeisessä lääkärineuvolassa lääkäri (kandi vielä) lähetti meidän tutkimusten jälkeen sairaalaan sanoen: "Vauva on syntymässä!" Itkien menin kertomaan asiasta miehelleni. Eihän se vielä voi syntyä, kaikki on ihan kesken! Vauvan vaatteet oli pesemättä, vauvan lakanat oli pesemättä, laukut pakkaamatta, viimeiset hankinnat hankkimatta, turvakaukalo ei ollut vielä saapunut ja kaiken lisäksi olin kamalan väsynyt! Vauvaa oli odotettu yli kolme vuotta, mutta en yhtäkkiä ollutkaan valmiina. Äitiyslomaa oli kestänyt pari viikkoa, mutta suurinosa siitä oli mennyt kaupassa juoksemiseen, ruoanlaittamiseen ja vieraiden kestitsemiseen, koska jostain syystä meillä kävi kesän aikana yövieraita enemmän kuin ikinä. No, niinkuin matkalla sairaalaan ajattelimmekin, reissu oli loppujen lopuksi turha. Nuori lääkäri oli vaan liian tarkka ja halusi varmuuden vuoksi meidät kokeneemmalle lääkärille. Ei siis syntynyt meidän pikkuinen silloin, eikä ole syntynyt vieläkään, mutta nyt olisi kaikki valmiina. Melkein tärkeimpänä pidän sitä, että olen nyt saanut olla muutaman päivän ihan rauhassa itsekseni. Nukkunut pitkään ja hyvin, kerännyt voimia tulevaan. Nyt olisi lupa tulla. :) (Jälkikäteen olen miettinyt tuota sairaalareissua monesti ja ajatellut kuitenkin että olisipa hän jo täällä, niin paljon rakastani kaipaan <3 )

Tässä vielä pari kuvaa kalleimmista hankinnoista:

Sänky ja hoitopöytä

Emmaljunga yhdistelmävaunut Duo S Capri Creme

Real birth

Synnytys pyörii mielessä koko ajan: Milloin se alkaa? Mistä sen tietää että se alkaa? Miltä se tuntuu? Miten selviän? Miten mieheni selviää? Sujuuko kaikki niinkuin pitää? jne jne. En tiedä katsotaanko missään perhevalmennuksessa videota oikeasta synnytyksestä(?), meillä ei ainakaan, ja olin siihen jokseenkin pettynyt. Siksi päätimme mieheni kanssa katsoa yhden tällaisen videon youtubesta.

Kyseisessä videossa ei ollut muuta kuin ponnistusvaihetta sen verran kun vauva alkaa syntymään ja se näytettiinkin hyvin tarkkaan. Näky oli uskomaton. Miten sitä ihminen venyykin sillä tavalla, siis ihan kirjaimellisesti! Mieheni kieriskeli tuolilla tuskissaan ja kysyinkin että mitä SINÄ siinä kiemurtelet, tuo taitaa olla minun tuleva roolini. Ja vaikka touhu näyttikin uskomattoman kivuliaalta, en malta odottaa että pääsen itse sitä kokeilemaan.