Olemme olleet mieheni kanssa kesälomalla nyt 1,5 viikkoa. Suunnitelmia ei olla haluttu tehdä yhdellekään päivälle, vaan elämme päivän kerrallaan. Ja vaikka kuinka haluaisin lomalle myös lapsettomuudesta, se ei ota onnistuakseen. Vähän aikaa meni hyvin, mutta nyt tuttu ahdistus on palannut. Tuntuu että olen taas lapsettomampi kuin koskaan aikaisemmin.
Pari viikkoa sitten oli kummityttömme 1-vuotis synttärijuhlat. En ole aiemmin ahdistunut lastenjuhlissa, mutta silloin pahaolo valtasi mieleni. Ennen kakunleikkausta karkasin vessaan itkemään hetkeksi, jotta jaksaisin juhlat loppuun. Vaikka kaikki paikalla olleet tietävätkin tilanteemme, en halunnut pilata muiden juhlia murheillani, vaan itkin itkuni salaa ja yksin. Sen jälkeen palasin juhliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Viikko juhlien jälkeen samainen kummityttö tuli perheineen meille kylään. Vierailun jälkeen talomme oli kaaoksessa, kun kyseinen yksivuotias ja hänen kaksivuotias isosiskonsa purkivat kaiken energiansa saadakseen talomme näyttämään myrskyn läpikäyneeltä. Siivosin taloa hymy huulillani ja nautin joka hetkestä. Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja murenin täysin. Tytöltä oli unohtunut meille pieni violetti muovilusikka. Uskomatonta miten joku niin pieni esine saa maailman murenemaan kokonaan ja muistamaan mitä itsellä ei ole. Ei ehkä koskaan.
Itsensä kokoaminen tuntuu vievän taas vähän pidemmän aikaa, enkä jaksa ymmärtää ollenkaan sanontaa: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Olo kun ei tunnu vahvemmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti