Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Nyt tai ei koskaan

LH-huipun bongasin toissapäivänä. Jostain syystä en ole sitä pariin kuukauteen havainnut testeistä riippumatta, ja siksi kaksi tummanpunaista viivaa tuntuivat taas huippu hyviltä. Vaikka olen kehoani analysoidut aika tarkkaankin viimeisten kahden vuoden aikana, niin en silti oikein itse pysty erottamaan sitä varsinaista ovulaation hetkeä. Heti pillereiden lopettamisen jälkeen tunsin kyseisen hetken aika tarkalleen (tai ainakin niin luulen), mutta enää en ole varma. Ennen tuota ovisplussaa oikea munasarja tuntui painavalta ja eilen illalla siihen koski kovasti, tosin vähän niinkuin kuukautiskipujen aikaan ja samalla tavalla kuin silloin kun tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Kaipa se tunne on sama silloin kun huuhteluliuosta ruiskutetaan munatorvien läpi ja silloin kun munasolu siellä liikkuu. Siksi nyt luulenkin että se oli nimenomaan ovulaatiokipua. Tiedä sitten.

Jokatapauksessa tämä on pitkään aikaa viimeinen yrityskuukausi kun yritämme saada lasta aikaiseksi omin avuin. ICSI:n aikana se ei tietenkään ole tarpeen ja jos siinä ei nappaa, niin me siirrytään adoptioneuvontaan. Ja vaikka se ajatuksena tuntuukin rahan tuhlaamiselta ja kaiken kaikkiaan typerältä, niin luultavasti ehkäisemme adoptioaikana, siis ehkä. Olisi vaan helpompi tietää koko ajan missä mennään ja turhan toiveikkuuden saisi unohtaa. Samoin kuin pystyisi sillä tavalla ehkä helpommin keskittymään adoptioprosessiin.

Nyt kuitenkin olen taas typerästi siinä uskossa, että tämä oli meidän kohdalla se ratkaiseva kierto ja uusi elämä on alkamassa kehossani. Jos siis ihmeitä tapahtuu niin nyt olisi niiden aika.

Elämä tässä ja nyt

Olen onnellinen. Koulun alkaminen on antanut arkeeni rytmin ja aikataulun, eikä elämäni ole enää yksi iso musta möykky, josta puuttuu se kaikkein tärkein. Olen kokenut olevani positiivinen ja iloisempi, mutten itse ole tiedostanut, että se näkyy muillekin. Viikonloppuna sain kuitenkin kuulla kahdestakin eri suusta, että näytän pirteämmältä, suorastaan hehkun. Heh.

Olen huomannut tarkastelevani koko elämääni täysin eri näkökulmasta. Sitä on jatkunut vasta noin viikon ja ajatukset seilaa koko ajan, mutta silti tämä tuntuu jotenkin oudon hyvältä. Alan jopa nähdä merkityksen lapsettomuudelleni. Vastoin kaikkia olettamuksiani, olen viime aikoina tuntenut kasvaneeni ihmisenä aivan hurjan paljon ja kokenut saaneeni voimaa kaikesta kokemastani pahasta. Taidan kuitenkin olla vahva. Vahvempi kuin monet muut kestämään rankkoja asioita.

Tähän asti olen elänyt tulevaisuutta varten. Koko elämän tarkoitus on ollut saada lapsia, että jäisin heidän kautta elämään ja historian kirjoihin, kun aikani joskus koittaa. Mutta ehkä tehtäväni on kuitenkin jotain muuta. Todella herkkänä ja suhteellisen ujonakin ihmisenä, en ole ikinä nähnyt itseäni vaikuttavassa asemassa, mutta nyt ajatukseni siitäkin on kääntynyt. Tätä ajatusta on siivittänyt viime aikaiset lasten pahoinpitely uutiset, samoin kuin käytännön työn näkeminen lapsien parissa, jota olen seurannut opiskelujeni kautta. Tällä hetkellä rinnassa on palava polte pelastaa jo syntyneitä lapsia. Ehkä minusta tuleekin jotain muuta yhtä merkittävää kuin äiti.

Ja vaikka vasta vähän aikaa sitten kirjoitin, kuinka kovasti hoitojen alkaminen ahdistaa, niin nyt yllättäen valmistaudun niihinkin aivan eri tavalla. Tulimme lääkärimme kanssa siihen päätökseen, että toteutamme toisen hoidon lyhyellä viljelyllä, koska alkiot olivat ensimmäisellä kerralla kuitenkin kaikki hyvälaatuisia, vaikkeivat ne sulatuksesta selvinneetkään. Ainoa muutos edelliseen kertaan on pienempi hormonimäärä.

Nyt en kuitenkaan halua uhrata ajatuksiani tuleviin hoitoihin, niiden aika ei ole ihan vielä. Elämä on tässä ja nyt.