Osa minusta meni eilen rikki. Piinapäivät ei kunnolla alkaneetkaan. Suuren unelman toteumisen mahdollisuus pieneni, onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Perjantai aamuna, oletettuna siirtopäivänä, heräsin puoli seitsemältä kamalaan, viiltelevään vatsakipuun. Ajattelin, että rakon tyhjentäminen helpottaa oloa, mutta lopulta en selvinnytkään enää omin voimin vessasta sänkyyn. Mieheni avulla selvisin petiin ja särkylääkkeen voimalla yritin jatkaa unia ja kestää kivun. Eihän siitä mitään tullut. Kun olin pyörtyä kipuun kolmatta kertaa (siis melkein pyörtyä, en onneksi kertaakaan menettänyt tajuani) sanoin miehelleni, että josko nyt tilattaisiin ambulanssi. Kipuja olin sietänyt tunnin, se riitti.
Ambulanssissa sain kipulääkettä suoneen ja kyydin sairaalaan. Siellä tutkimuksissa selvisi, että munasarjat olivat niin turvonneet, ettei ihmekään kun kärsin niin kovista kivuista. Kipeintä teki kuitenkin tieto siitä, että tuoresiirtoa ei saatu tehtyä. Olin tarkkailussa perjantain ja sitä seuraavan yön. Aamulla otettiin vielä labrat, jotta varmistuttiin ettei kyseessä ole punktion jälkeinen munasarja hyperstimulaatio. Labrat oli puhtaat ja kotiuduin äsken. Vatsa on pinkeä kuin pallo ja hengittäminen ahdistaa hieman, pääasia on kuitenkin että pääsin kotiin.
Olo on ahdistunut, masentunut ja toivonsa menettänyt. Toki meillä toivoa vielä on, kolme ihan hyvää alkiota pakkasessa, mutta koska en usko niiden selviytymiseen sulatuksesta, se on melkein sama kuin niitä ei olisikaan. En jaksaisi enää maata. Haluaisin nauttia kauniista ja kirpeästä pakkaspäivästä. Haluaisin olla kunnossa.
Nyt pitäisi ajatella positiivisesti, meillähän on jotain pakkasessa, mutta ei se vaan onnistu. Tuntuu, että petin miehenikin kun en kärsinyt kipuja ja mennyt jokatapauksessa siirtoon. Tiedän että se on turhaa, hänelle terveyteni on kaikista tärkein. Koko eilisen päivän rakkaani istuikin sänkyni vieressä ilman ruokaa ja juomaa, ja lähti kotiin vasta kun vierailuaika päättyi. Onneksi minulla on hänet. <3
