Jos joku ulkopuolinen tarkastelee elämääni, joku joka ei tiedä tarinaani, hän saattaa ajatella että olen onnellinen ihminen. Olen aina pyrkinyt käyttäytymään korrektisti ja sen kummemmin näyttämättä tunteitani tilanteissa, joissa en esimerkiksi tunne juuri ketään. Koulutukseni sekä työkokemukseni myötä, olen myös oppinut, että tunteet täytyy siirtää syrjään kun astuu työpaikan ovista sisään.
Nykyään tunteiden piilottaminen tuntuu vaan entistä vaikeammalta. Muutama päivä sitten olin mieheni seurassa juhlissa, joissa piti olla kovin sosiaalinen, iloinen ja nauraa muiden jutuille. Pari päivää ennen juhlia tehty negatiivinen raskaustesti ei vaan auttanut asiaa. Hammasta purren selvisin kuitenkin illasta ja tuskin kukaan aavisti, kuinka pahamieli minulla todellisuudessa olikaan. Kun kotiovemme sulkeutui, en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä. Olin liian surullinen. En minä ole onnellinen ihminen, en ole ollut enää pitkään aikaan. Ahdistaa kun yksi asia varjostaa koko muuta elämää, onnellista elämää jossa ei ole muuta vikaa, kuin se että se yksi asia pilaa sen kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti