Luin aamulla Helsingin sanomista uutisen, joka sai minut miettimään elämän menoa. Uutinen kertoi Syyrian kansannousun hirvittävimmästä joukkomurhasta. Siitä kuinka viime perjantaina Syyriassa, Houlan kaupungin lähellä, joukko asemiehiä eteni talo talolta ja ampui ihmisiä teloitustyyliin koteihinsa, siis kokonaisia perheitä. Uhreja oli ainakin 108 ja heistä lapsia 49.
Olen aina ollut herkkä, mutta nykyään uutiset joissa lapsia kohdellaan kaltoin, saati tapetaan, saavat minut jähmettymään paikoilleni pitkäksi aikaa miettimään, mitä järkeä kaikessa on. Onko reilua että lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on valtava määrä, ja samaan aikaan lapsia syntyy maihin, joissa useat kuolevat ennen kymmenettä ikävuotta.
Myös eilen pysähdyin hetkeksi luettuani hesarin jutun Afrikasta, Itä-Kongosta. Eilen jähmetyin jo kuvatekstin luettuani ja jäin katselemaan kuvaa, jossa taisteluja paenneet kongolaiset kantoivat omaisuuttaan. Kuvassa etualalla on pieni tyttö, päänsä päällä jonkinlainen nyssäkkä. Vierellä ehkä äiti ja takana suuri joukko ihmisiä. Kaikki lähteneet pakoon kodeistaan, osa kiireessä tyhjin käsin.
Näiden juttujen jälkeen oma elämäni tuntuu helpolta. Omat murheet pieniltä. Ja välillä jopa mietin, että onko minulla edes oikeutta murehtia jotain niinkin "pientä" asiaa kuin lapsettomuus, kun samaan aikaan ympäri maailmaa tuhannet ihmiset joutuvat oikeasti kärsimään. Sitten muistutan itselleni, että tämä on minun elämäni, enkä voi omia murheita unohtaa vain siksi, että jossain muualla on paljon kurjempaa. Mietin myös, että kannattaako tähän maailmaan tehdä enää yhtään lisää ihmisiä. Toki Suomen oloja ei voi verrata esimerkiksi Afrikkaan, mutta julma maailma tämä silti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti