Kaksi vuotta sitten kaikki oli kovin toisenlaista. Olimme rakastunut nuoripari ja olleet naimisissa vajaan vuoden. Vietimme kaikin puolin antoisaa ja onnellista elämää. Sitten päätimme tehdä perheenlisäystä. Niinpä aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten söin viimeisen e-pillerini. Silloin alkoi matka tuntemattomaan. Jos olisin silloin tiennyt mitä on edessä, olisinko uskaltanut aloittaa matkan? Luultavasti, vaikka se onkin ollut kivinen. Nyt mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. On päiviä jolloin voin elää kuin muutkin, mutta ne on harvassa. Suurimman osan ajasta olen lapseton. Äiti, jolla ei ole lasta, ja jonka sydämeen koskee.
Näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon: paikkakunnan vaihtuminen, kaksi muuttoa, työpaikanvaihto, työttömyys ja talon rakentaminen. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ollut lähes koko ajan lapsen tekeminen, varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun varsinaiset tutkimukset ja hoidot alkoivat.
Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten ensimmäiset kolme kuukautta testailtiin ovulaatiota ja tehtiin paljon merkintöjä kropan toiminnasta ja aikatauluista. Syksyllä -11 tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Minulle se oli todella kivulias toimenpide, mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, mikä on pääasia. Syyksi lapsettomuudellemme diagnosoitiin heikentynyt siittiöiden määrä, joka vaikeuttaa merkittävästi hedelmöityskykyä. Tämän tiedon saatuamme mieheni syytti koko hommasta itseään, ja kuvitteli koko ajan minun lähtevän sellaisen miehen matkaan joka pystyisi minut tekemään raskaaksi. Itse en kuitenkaan missään vaiheessa ole halunnut osoittaa kumpaakaan lapsettomuutemme aiheuttajaksi, mutta häveten joudun myötämään että joidenkin riitojen päätteeksi olen asian maininnut ja aiheuttanut kommentillani turhaa pahaamieltä aviomiehelleni. Siitä olen kovin pahoillani, enkä asiaan halua enää palata.
Loppuvuodesta meille tehtiin kaksi inseminaatiota luonnolliseen kiertoon, joiden molempien lopputulos oli puhdas nega. Lääkäri kertoi, että meille toimivin keino olisikin IVF/ICSI. Tammikuussa siirryimme kokeilemaan koeputkihedelmöitystä yksityiselle, koska puolenvuoden jonottaminen julkisella puolella tuntui liian raskaalta ajatukselta. Tammikuussa toivoa täynnä mieheni pisti minuun hormonipiikkejä iltojemme ratoksi (itse en pystynyt) ja jottei asia olisi ollut liian helppo, samaan aikaan omakotitalomme oli valmistumassa. Pyörin siis kipeän pallomahani kanssa raksalla valmistamassa uutta kotiamme ja pakkailin tavaroita vanhassa kodissa. Samalla yritin olla stressaamatta ja koetin ottaa rennosti. Voin kertoa, että ei ollut toimiva yhtälö. Saimme kaikesta huolimatta punktiossa hienon saaliin, 15 munasolua, joista kymmeneen tehtiin mikroinjektio ja viiteen maljahedelmöitys. Loppujen lopuksi tuoresiirtoon saatiin yksi 8-soluvaiheinen erinomainen yksilö ja pakkaseen viisi alkiota (laadultaan hyviä ja kohtalaisia). Onnellisina ajattelimme saavamme suurperheen suht pienellä vaivalla. Täydellinen yksilömme ei kuitenkaan kiinnittynyt, josta syytän talon valmistumisen viivästymistä ja siitä johtuvaa muuttoaikataulun muutosta kaikkein pahinpaan saumaan.
Pidimme hoidoista parin kuukauden tauon ja huhtikuussa lähdimme toiveikkaina ensimmäiseen pakastesiirtoon. Epäonneksemme vain yksi alkio selvisi sulatuksesta, vaikka lääkäri uskottelikin alkioiden olevan hyviä ja selviävän varmasti. Siitäkään siirrosta emme saaneet kahta viivaa testiin, joten ensimmäinen IVF/ICSI oli sitten siinä. Nyt pidämme hoidoista kesätauon ja koetamme kerätä uutta energiaa ja uskoa (sekä rahaa) syksyn hoitoihin.
Koska ensimmäinen täydellinen ja toinen hyvälaatuinen alkio eivät halunneet kohtuuni kiinnittyä, suurin pelkoni nostaa taas rumaa päätään: mitä jos emme onnistu koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti