Lähdin matkaan odottavaisella mielellä. En ole ikinä luullut tulevani raskaaksi helposti, mutta en myös koskaan uskonut että matka kestäisi kauan enkä selviäisi siitä omin avuin. Alkumatka sujui hyvin, pääsin eteenpäin ja luotin siihen, että määränpää on kohta saavutettu. Sitten vajosin ensimmäisen kerran. Oli vaikea ymmärtää mitä oli tapahtunut ja hieman järkyttyneenä jatkoin matkaani. Tunnustelin jään pintaa ja pikkuhiljaa uskoin sen kantavan. Matka jatkui, määränpää näkyi kaukana horisontissa, kun maa petti jälleen allani. Toisella kerralla syvyyksistä oli vaikeampi nousta ja matkan jatkaminen pelotti enemmän. Oli pakko uskaltaa jatkaa, vaikka tiesin, että saatan vajota vielä useita kertoja. Toisaalta saatan myös joku päivä päästä määränpäähän.
Onnellisella matkaajalla on rinnallaan läheisiä, jotka jaksavat auttaa ylös syvyyksistä uudestaan ja uudestaan. Minulla tuollaisia läheisiä on muutamia, ja heistä olen enemmän kuin kiitollinen. Ehkä heidän avullaan olen joskus perillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti