Ei kenenkään isä

Lapsettomuutta käsitellään yleensä enemmän naisen kannalta. Toki se naisia enemmän koskettaakin, koska nainen on se, joka lapsen kohdussaan kasvattaa. Ja yleensä nainen on se, joka jo ehkä lapsena miettii millaisia lapsia tulee isona saamaan. Nainen on se, joka suree näkyvämmin.

Minä olen surrut lapsettomuuttani jo kauan. Minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, vaikka minusta tulisi hyvä sellainen. Kaikki kyselevät minun jaksamistani ja minun vointiani. Mieheni on saanut olla lohduttavana olkapäänä ihan liian usein. Nyt olen kuitenkin havahtunut suremaan enemmän mieheni lapsettomuutta. Sitä miten hän ei ehkä tule koskaan olemaan kenenkään isä. Se ahdistaa minua. Puristaa sydäntäni. Hänestä tulisi niin hyvä isä.

Eilen illalla jo nukkumaan mentyämme juttelimme mieheni kanssa paljon elämästämme. Yritin pitää keskustelun positiivisena, poissa lapsettomuudesta, mutta jossain vaiheessa se ajautui taas siihen, niin kuin liian usein käy. Pitkän juttutuokion jälkeen, kun jo melkein nukahdin, mieheni sanoi sanat, jotka ovat nyt koko päivän pyörineet mielessäni: "Kohta se jo syntyisi." Yllätyin tuosta lausahduksesta, koska olen jotenkin typeränä kuvitellut, ettei lapsettomuus satuta häntä niin paljon kuin minua. En tiedä miten usein hän miettii edellistä hoitoa ja sen lopputulosta,  mutta ilmeisesti useammin kuin olen uskonutkaan. Se särkee sydämeni. Nyt taitaa olla minun vuoroni olla vahva.