Varhaisultra

Eilen meillä oli varhaisultra. Alunperin klinikka varasi siihen ajan vasta uuden vuoden aatolle, mutta halusin aikaistaa sitä silläkin uhalla ettei mitään vielä pystyisi näkemään. Käynti oli kuitenkin kaikkien toiveiden täyttymys. Kohdussa näkyi pieni ihmisenalku. Pieni piste liikkui kuvassa ja saimme myös kuulla sydämenlyönnit. Viikkoja oli 6+3. Tällä hetkellä olemme mieheni kanssa maailman onnellisimpia. Kovasti kuitenkin pelottaa että tämä onni viedään meiltä pois, niin kovin alussa vasta ollaan.

Se toinenkin viiva

Torstaina meillä oli testipäivä. Ajatuskin siitä ahdisti koko parin viikon piinapäivien ajan. Viimeiset päivät olivat yhtä tuskaa, itkin itseni uneen monena iltana. Torstai aamuna en halunnut testiä vielä tehdä, koska edessä oli yli 600 km ajomatka. Sellainen matka itkuisena ei houkuttanut, siispä siirsimme ajankohtaa iltaan. Kohteeseen päästessämme kävimme syömässä ja ravintolaillallisen jälkeen oli pakko tehdä testi. Ei tosiaankaan siksi, ettei olisi malttanut, vaan siksi, ettei piinaa voinut enää siirtää. Itkin paljon. Kerroin miehelleni ettei testi välttämättä kerro oikeaa tulosta koska on ilta ja aamulla positiivinen testi olisi varmempi. Noh, lopulta seisoimme hotellihuoneen vessan kirkkaassa valossa ja odotimme viivojen muodostumista. Tilanne oli ihan hullu, mieheni itki ja huusi kovaan ääneen. Minä yritin katsoa testiä ja olin aivan hiljaa. Kyllä, siihen tuli se toinenkin viiva, kahden ja puolen vuoden odotuksen jälkeen.

Ei vaan voi olla miettimättä

Ajattelin että suhtaudun tähän siirtoon kepeämmin. En tarkastele kaikkia tuntemuksiani enkä todellakaan mene laskemaan raskauslaskurilla mahdollista tulevaa laskettua aikaa. Noh, helpommin sanottu kuin tehty. Laskurista olen toistaiseksi pysynyt erossa, mutta kaikki oireet ovatkin sitten olleet tarkassa syynissä, toisin sanoen oireiden puute. Lugetkaan eivät ole aiheuttaneet mitään. Se pistää miettimään kaikenlaista ikävää.

Tänään on virallinen kiinnittymispäivä (?) ja olo on flunssainen, väsynyt ja itkuinen. Puolentoista viikon päästä on testi päivä, mikä saa jo nyt kyyneleet silmiin. En vaan voi uskoa hetkeäkään että testiin ilmestyisi se toinenkin viiva. Silti juttelen jo nyt vatsalleni. Ahdistaa.

Kaksi kertaa jännempää

Varasin maanantaina ajan pakastealkionsiirtoon. Siirto sovittiin keskiviikoksi eli tälle päivälle kello kolmeksi. Ajan varannut hoitaja kertoi taas, kuinka soittelevat sitten minulle jos siirrettävää ei saada. Ensimmäistä PASsia odotellessa en edes osannut odottaa ikäviä uutisia. Ettei mikään alkioista olisi selvinnyt. Tänään olin aamupäivän ihan hermoraunio. Juoksin välitunneilla lokerolleni katsomaan puhelimestani ettei vaan yhtään puhelua ole tullut. Matkalla klinikalle olin varma että olen erehtynyt päivästä kun kukaan ei ollut soittanut ja kertonut ikäviä uutisia. Vasta lääkärin ottaessa meidät vastaan uskoin että en ollut sotkenut päiviä.

Meillä kävi tällä kertaa paremmin kun ensimmäisessä PASsissa. Kolmesta alkiosta kaksi selvisivät täysin ehjinä ja saimme molemmat siirtoon! Itse siirto sujui tällä kertaa suht nopeasti, muttei kivuttomasti kuitenkaan. Kaikki jotka ovat joskus siirrossa olleet tietävät, että kyse ei ole mistään kamalan mukavasta jutusta. Makaat haarat levällään gynekologituolissa kohdevalon osoittaessa sinne itseensä. Kaksi hoitajaa ja yksi lääkäri pyörivät ympärillä. Toinen hoitaja painaa ultrauslaitteella vatsan päältä kun samaan aikaan lääkäri tunkee alapään täyteen tavaraa. Rakon pitää olla täynnä jotta reitti kohtuun olisi suora. Yritä siinä sitten ottaa rennosti kun tuntuu että rakko halkeaa. Sitten kuulee puhuttavan että lapsen tekeminen on yksi maailman kauneimmista ja luonnollisimmista asioista. Saan varmaan olla erimieltä?

Hyvä päivä

Tänään oli hyvä päivä. Hyvän tästä päivästä teki se, että jäi hyvä mieli lääkärikäynnistä. Puhuttiin PAS:sta ja kolmannesta ICSI:stä. Alan tikuttamaan ovulaatiota torstaina ja jos siinä plussaan niin alkion siirto on sitten alkuviikosta. Luottoa alkioiden sulatuksesta selviämiseen ei juurikaan ole, mutta varmasti se kuitenkin kirpaisee jos saammekin puhelinsoiton ettei mikään niistä selvinnyt.

Lääkärimme kertoi, että uusimmat tutkimukset suosittaa pelkästään pakastesiirtoja, että jossain päin maailmaa tuoresiirtoja ei enää tehdäkään. Jossain vaiheessa kuulemma suomessakin saatetaan siirtyä pelkkiin pakastesiirtoihin. Saa nähdä.

Lääkäri oli myös aika reilu kun otti itse puheeksi, että kirjoittaa meille reseptit tälle vuodelle, että saadaan seuraavat hormonit lääkekaton piikkiin. Sanoi vielä kirjoittavansa sen verran reilut määrät niihin, ettei varmasti lopu kesken. Jei.

Tuttu juttu

Pohjaton suru löysi minut taas. Viime päivien aikana itku onkin sitten taas ollut todella herkässä. Tällä hetkellä tähän lapsettomuuteen ei osaa taas muuten suhtautuakaan kuin itkemällä.

Joka ilta kaivaudun rakkaani kainaloon ja unohdan muun maailman. Saan itkeä hänelle niin paljon kuin jaksan ja hän jaksaa lohduttaa. Rakkaani sanoo että kaikki kyllä järjestyy, mutta minun pitää vaan vielä jaksaa odottaa. Nyt vaan taas tuntuu niin lopulliselta tämä kaikki.

Jotenkin naurettavaa miten ajatukset ja mieli kulkee tässä asiassa samaa rataa uudestaan ja uudestaan. Aina välillä asian kanssa pystyy elämään, mutta välillä vajoaa ihan pohjalle. Nyt olen taas pohjalla.

3. ICSI toteutetaan varmasti, jos ei tämän vuoden puolella niin heti alkuvuodesta kuitenkin. Reseptit aion kyllä saada jo tämän vuoden aikana, jotta saamme ne lääkekulukattoon. Ensi viikolla mennään tapaamaan lääkäriä ja tarkoitus on puhu PAS:sta mutta otan puheeksi myös kolmannen hoidon. Klinikalle aikaa varatessani sain puhua myös biologin kanssa. Ne kolme pakkasessa olevaa alkiota on kaikki laboratoriomääritelmällä kohtalaisia. Eli ei hyviä eikä huonoja. Aikataulussa ja normaaleja, muttei siltikään saaneet edes hyvän leimaa. Viimeksi hyvätkään eivät selvinneet sulatuksesta, miksi siis nyt nämäkään selviäisivät?

Kolmas kerta toden sanoo?

Vaikka minä niin vannoin että viime ICSI saa jäädä viimeiseksi. Vaikka meillä on edelleen ne kolme alkiota pakkasessa. Silti mietin jo nyt, että pitäisikö hommaan lähteä vielä kolmannen kerran. Ihan suoraan sanottuna mietin asiaa eniten kulujen kannalta. Jos vielä tämän vuoden puolella tehtäisiin homma kerran, saataisiin lääkkeet käytännöllisesti katsottuna ilmaiseksi. 700 euron säästö tulisi lääkkeistä, mutta toki hoito itsessään maksaisi edelleen sen pari tuhatta. Jotenkin vaan pelottaa, että jos tämän hoidon jälkeen luovutetaan, saattaisin katua sitä myöhemmin. Mutta entä jos aina vaan tuntuu että seuraava hoito kyllä tärppää eikä osaa lopettaakaan ajoissa? Olenko valmis kaikkeen vielä yhden kerran?
En tiedä.

Pyydän niin vähän

Pyydän niin vähän

Vain sen tavallisen

Vain palan rakkauksista aidointa

Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän

Vain tunteista suurimman

Vain huolista suurimman 

Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän
Vain ensiaskeleen todistaa
Vain ensisanan kuulla
Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän
Vain perheen josta huolehtia
Vain tavallisen arjen
Vain oman lapsen

Pyydän niin
vähän
ja silti niin
paljon.

-Andromeda-

Kotona

Olen nyt kotona, sairaslomalla tämän ja huomisen päivän, jotta saisin vatsani jotenkin siedettävään kuntoon. Vatsa on vieläkin kamalan turvonnut ja sitä vihloo säännöllisesti, mutta taidan tarvita lomaa kuitenkin enemmän henkiseen toipumiseen, että saan itkeä suurimman tuskani pois rauhassa kotona.

Eilen katselin profiiliani peilin edessä ja tajusin, että vatsani on suurempi kuin ennen punktiota. Heti punktion jälkeen se laski ja sain omat housuni jalkaan, vähän kuin olisin käynyt synnyttämässä (tavallaan kävinkin), mutta nyt ei ole taas toivoakaan housujen mahtumisesta jalkaan. Paino ei ole kuitenkaan noussut, mikä on mielestäni outoa, koska näytän valaalta. Viime hoidon jäljiltä kilojakin tuli pari lisää, mutta nyt ne on tosiaan pysynyt poissa, näytän kuitenkin suuremmalta kuin viimeksi. Valaalta edelleen.

Tästä viikosta tulee rankka. Asiaa ei helpota se, että mieheni lähtee matkalle keskiviikkona ja palaa vasta lauantaina. Jotenkin täytyy vaan jaksaa olla ilman häntä. Onneksi minulla on kuitenkin kotona pieni rakas kissani, joka kyllä pitää huolen että nousen sängystä ajoissa enkä ole ihan niin yksinäinen.

 Ilopillerini <3

Hajalla

Osa minusta meni eilen rikki. Piinapäivät ei kunnolla alkaneetkaan. Suuren unelman toteumisen mahdollisuus pieneni, onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Perjantai aamuna, oletettuna siirtopäivänä, heräsin puoli seitsemältä kamalaan, viiltelevään vatsakipuun. Ajattelin, että rakon tyhjentäminen helpottaa oloa, mutta lopulta en selvinnytkään enää omin voimin vessasta sänkyyn. Mieheni avulla selvisin petiin ja särkylääkkeen voimalla yritin jatkaa unia ja kestää kivun. Eihän siitä mitään tullut. Kun olin pyörtyä kipuun kolmatta kertaa (siis melkein pyörtyä, en onneksi kertaakaan menettänyt tajuani) sanoin miehelleni, että josko nyt tilattaisiin ambulanssi. Kipuja olin sietänyt tunnin, se riitti.

Ambulanssissa sain kipulääkettä suoneen ja kyydin sairaalaan. Siellä tutkimuksissa selvisi, että munasarjat olivat niin turvonneet, ettei ihmekään kun kärsin niin kovista kivuista. Kipeintä teki kuitenkin tieto siitä, että tuoresiirtoa ei saatu tehtyä. Olin tarkkailussa perjantain ja sitä seuraavan yön. Aamulla otettiin vielä labrat, jotta varmistuttiin ettei kyseessä ole punktion jälkeinen munasarja hyperstimulaatio. Labrat oli puhtaat ja kotiuduin äsken. Vatsa on pinkeä kuin pallo ja hengittäminen ahdistaa hieman, pääasia on kuitenkin että pääsin kotiin.

Olo on ahdistunut, masentunut ja toivonsa menettänyt. Toki meillä toivoa vielä on, kolme ihan hyvää alkiota pakkasessa, mutta koska en usko niiden selviytymiseen sulatuksesta, se on melkein sama kuin niitä ei olisikaan. En jaksaisi enää maata. Haluaisin nauttia kauniista ja kirpeästä pakkaspäivästä. Haluaisin olla kunnossa.

Nyt pitäisi ajatella positiivisesti, meillähän on jotain pakkasessa, mutta ei se vaan onnistu. Tuntuu, että petin miehenikin kun en kärsinyt kipuja ja mennyt jokatapauksessa siirtoon. Tiedän että se on turhaa, hänelle terveyteni on kaikista tärkein. Koko eilisen päivän rakkaani istuikin sänkyni vieressä ilman ruokaa ja juomaa, ja lähti kotiin vasta kun vierailuaika päättyi. Onneksi minulla on hänet. <3

Piinapäivät

Piinapäivät alkaa kun alkio on siirretty. Minusta ne alkaa punktion jälkeen kun tuskaillaan mitä soluille kuuluu. Sain tänään soittaa solulabraan tuskastuttavan monta kertaa ennenkuin sain vastauksen. Kymmenestä solusta kahdeksaan tehtiin mikroinjektio, kaksi oli sen verran epäkypsiä että ne saivat tyytyä maljahedelmöitykseen. Kahdeksasta mikroinjektoidusta hedelmöittyi kuusi, maljalla ei kumpikaan. Tällä tiedolla pitäisi jaksaa odottaa huomiseen. Olen itkenyt paljon. Tiedän että tuokin on ihan hyvä saalis mutta minua vaan ahdistaa. Painotin taas kerran tänään että jos vaan kannattaa niin halutaan ehdottomasti kaksi alkiota siirtoon (jos niitä saadaan edes sen vertaa), koska en luota pakastamiseen ja sulatukseen ollenkaan. Tuntuu vaan ettei ne kuuntele mitään mitä yritän sanoa. Maksetaan itsemme kipeäksi hoidosta mutta silti tuntuu että joudun itse huolehtimaan kaikesta. Masentaa.

Punktio

Tänään sain helpotuksen ololleni. Aamulla vatsa olikin jo niin kipeä, että hyvä kun pystyin ottamaan askeltakaan. Puoli kymmeneksi menimme klinikalle jossa minulta otettiin ensin viisi putkiloa verta. Sen jälkeen menin lepohuoneen kautta toimenpidehuoneeseen. Tällä kertaa koko homma pelotti enemmän kuin viimeksi, koska tiesin mitä oli edessä. Pelko ei ollutkaan turhaa, koska toimenpide oli ehkä tuhat kertaa kivuliaampi kuin viimeksi. Itkin melkein koko ajan. Tunteet oli aika pinnassa. En tiedä oliko lääkettä sitten vähempi kuin viimeksi. Muistan jossain vaiheessa sanoneeni kipulääkettä lisäävälle hoitajalle, että hyvä kun sitä tulee lisää, olinkin jo selviämässä. Niitä kuulemma nauratti.

Muuten punktio sujui paremmin kuin viimeksi. Mitään ylimääräistä vuotoa ei tullut viime kerran verilöylyn sijaan, eikä jälkikipuja ollut juurikaan. Lepohuoneessa ainoastaan nukuin, viimeksi kiemurtelin sängyssä tuskissani. Lopulta jäi siis positiivisempi kuva koko hommasta. Tunsin oloni ennen punktiota ja sen jälkeen jotenkin kamalan nöyryytetyksi, joten enää en siihen aio kuitenkaan alistua, tämä kerta riitti.

Munasoluja saatiin tavoiteltu kymmenen kappaletta. Itse rakkulat olivat todella isoja ja kuulemma hienoja. Miehen näytteen tiheys oli melkein normaali(!?).Huomenna soitan klinikalle yhden jälkeen ja kysyn tuloksista.

Tämän päivän olen vain nukkunut. Turvotus on enää pientä ja alavatsaa ei särje enää paljoa. Oikeastaan jo kotimatkalla oli huojentunut ja hyvä olo. Nyt sitten vain odotellaan. Otan sohvalla hyvän asennon, syön ansaitsemaani suklaata ja nautin siitä kun mieheni passaa minua.

Huomenna

Huomenna löydän itseni taas lääkärin penkistä, onneksi jo huomenna. Alavatsa on ollut tänään kamalan kipeä: käveleminen sattuu, samoin istuminen, makaaminen on ainoa asento joka tuntuu hyvältä. Pelkään että munasolut on ylikypsiä (voiko ne olla??) kun jo viime torstaina isoimmat oli 13-14mm. 2-3 mm päivässä ja ne on jo valtavia. Olisi jo huominen.

Kaksi kuvaa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

 10.10. eli ekana piikityspäivänä.

21.10. eli viimeisenä piikityspäivänä.

Punktiota odotellessa

Torstaina oli toinen munarakkula uä. Samat 11 potentiaalista olivat kasvaneet, mutta ei tarpeeksi, joten pistoksia jatkettiin aina eiliseen asti. Tänään nahkaan uppoaa Pregnyl joten punktio on sitten keskiviikkona. Tuntui että ensimmäisen viikon ajan pistokset eivät olisi tehonneet ollenkaan. Minkäänlaisia tuntemuksia ei ollut eikä vatsakaan turvonnut. Viikonloppuna olo kuitenkin pikkuhiljaa tukaloitui ja uskon, että huomisesta tulee petipäivä. Ainakin jo tänään munasarjoja on särkenyt välillä voimakkaastikin.

Munarakkula ultraääni

Aamulla oli lääkäri. Munarakkulat olivat kasvaneet jonkin verran. Ei paljon, mutta tarpeeksi. Potentiaalisia kasvajia on tällä hetkellä 11, mikä on melkein puolet vähemmän kuin viime kerralla. Olenkin jo miettinyt, että tapahtuuko tuolla sisuksissa mitään kun minkäänlaisia vatsatuntemuksia ei ole vielä ollut. Jotenkin muistelen, että olin viime kerralla tässä vaiheessa jo paljon pyöreämpi, mutta silloin toki mentiin suuremmalla hormonimäärälläkin. Hyperstimulaatiokin oli viimeksi niin lähellä, että pitää nyt olla tyytyväinen kun merkkejä sellaisesta ei (ainakaan vielä) ole ilmassa. Mutta näillä mennään torstai-aamuun. Punktion lääkäri arveli sattuvan tiistaille.

Kiertopäivä 1

Tänään on siis kiertopäivä yksi, ehkä, en ole siitä aina niin varma että kuinka paljon sitä vuotoa tulisi olla, jotta se lasketaan. No joka tapauksessa huomenna tai viimeistään ylihuomenna pistetään taas eka piikki. Ja minua jännittää. Jännittää taas niin kovasti ettei ole järkeä.

Tällä kertaa varustauduin hoitoihin siskolta lainaamillani mammahousuilla! Viimeksi turvotus oli niin järjetöntä ettei omat housuni menneet kiinni ollenkaan, niinpä nyt minulla on sitten peräti neljät sopivat housut. Pitää vaan valita puserokin sen mukaan ettei kukaan vaan huomaa pallomahaani. Väärinkäsitykset olisi ehkä liikaa.

Ei kenenkään isä

Lapsettomuutta käsitellään yleensä enemmän naisen kannalta. Toki se naisia enemmän koskettaakin, koska nainen on se, joka lapsen kohdussaan kasvattaa. Ja yleensä nainen on se, joka jo ehkä lapsena miettii millaisia lapsia tulee isona saamaan. Nainen on se, joka suree näkyvämmin.

Minä olen surrut lapsettomuuttani jo kauan. Minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, vaikka minusta tulisi hyvä sellainen. Kaikki kyselevät minun jaksamistani ja minun vointiani. Mieheni on saanut olla lohduttavana olkapäänä ihan liian usein. Nyt olen kuitenkin havahtunut suremaan enemmän mieheni lapsettomuutta. Sitä miten hän ei ehkä tule koskaan olemaan kenenkään isä. Se ahdistaa minua. Puristaa sydäntäni. Hänestä tulisi niin hyvä isä.

Eilen illalla jo nukkumaan mentyämme juttelimme mieheni kanssa paljon elämästämme. Yritin pitää keskustelun positiivisena, poissa lapsettomuudesta, mutta jossain vaiheessa se ajautui taas siihen, niin kuin liian usein käy. Pitkän juttutuokion jälkeen, kun jo melkein nukahdin, mieheni sanoi sanat, jotka ovat nyt koko päivän pyörineet mielessäni: "Kohta se jo syntyisi." Yllätyin tuosta lausahduksesta, koska olen jotenkin typeränä kuvitellut, ettei lapsettomuus satuta häntä niin paljon kuin minua. En tiedä miten usein hän miettii edellistä hoitoa ja sen lopputulosta,  mutta ilmeisesti useammin kuin olen uskonutkaan. Se särkee sydämeni. Nyt taitaa olla minun vuoroni olla vahva.

Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Nyt tai ei koskaan

LH-huipun bongasin toissapäivänä. Jostain syystä en ole sitä pariin kuukauteen havainnut testeistä riippumatta, ja siksi kaksi tummanpunaista viivaa tuntuivat taas huippu hyviltä. Vaikka olen kehoani analysoidut aika tarkkaankin viimeisten kahden vuoden aikana, niin en silti oikein itse pysty erottamaan sitä varsinaista ovulaation hetkeä. Heti pillereiden lopettamisen jälkeen tunsin kyseisen hetken aika tarkalleen (tai ainakin niin luulen), mutta enää en ole varma. Ennen tuota ovisplussaa oikea munasarja tuntui painavalta ja eilen illalla siihen koski kovasti, tosin vähän niinkuin kuukautiskipujen aikaan ja samalla tavalla kuin silloin kun tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Kaipa se tunne on sama silloin kun huuhteluliuosta ruiskutetaan munatorvien läpi ja silloin kun munasolu siellä liikkuu. Siksi nyt luulenkin että se oli nimenomaan ovulaatiokipua. Tiedä sitten.

Jokatapauksessa tämä on pitkään aikaa viimeinen yrityskuukausi kun yritämme saada lasta aikaiseksi omin avuin. ICSI:n aikana se ei tietenkään ole tarpeen ja jos siinä ei nappaa, niin me siirrytään adoptioneuvontaan. Ja vaikka se ajatuksena tuntuukin rahan tuhlaamiselta ja kaiken kaikkiaan typerältä, niin luultavasti ehkäisemme adoptioaikana, siis ehkä. Olisi vaan helpompi tietää koko ajan missä mennään ja turhan toiveikkuuden saisi unohtaa. Samoin kuin pystyisi sillä tavalla ehkä helpommin keskittymään adoptioprosessiin.

Nyt kuitenkin olen taas typerästi siinä uskossa, että tämä oli meidän kohdalla se ratkaiseva kierto ja uusi elämä on alkamassa kehossani. Jos siis ihmeitä tapahtuu niin nyt olisi niiden aika.

Elämä tässä ja nyt

Olen onnellinen. Koulun alkaminen on antanut arkeeni rytmin ja aikataulun, eikä elämäni ole enää yksi iso musta möykky, josta puuttuu se kaikkein tärkein. Olen kokenut olevani positiivinen ja iloisempi, mutten itse ole tiedostanut, että se näkyy muillekin. Viikonloppuna sain kuitenkin kuulla kahdestakin eri suusta, että näytän pirteämmältä, suorastaan hehkun. Heh.

Olen huomannut tarkastelevani koko elämääni täysin eri näkökulmasta. Sitä on jatkunut vasta noin viikon ja ajatukset seilaa koko ajan, mutta silti tämä tuntuu jotenkin oudon hyvältä. Alan jopa nähdä merkityksen lapsettomuudelleni. Vastoin kaikkia olettamuksiani, olen viime aikoina tuntenut kasvaneeni ihmisenä aivan hurjan paljon ja kokenut saaneeni voimaa kaikesta kokemastani pahasta. Taidan kuitenkin olla vahva. Vahvempi kuin monet muut kestämään rankkoja asioita.

Tähän asti olen elänyt tulevaisuutta varten. Koko elämän tarkoitus on ollut saada lapsia, että jäisin heidän kautta elämään ja historian kirjoihin, kun aikani joskus koittaa. Mutta ehkä tehtäväni on kuitenkin jotain muuta. Todella herkkänä ja suhteellisen ujonakin ihmisenä, en ole ikinä nähnyt itseäni vaikuttavassa asemassa, mutta nyt ajatukseni siitäkin on kääntynyt. Tätä ajatusta on siivittänyt viime aikaiset lasten pahoinpitely uutiset, samoin kuin käytännön työn näkeminen lapsien parissa, jota olen seurannut opiskelujeni kautta. Tällä hetkellä rinnassa on palava polte pelastaa jo syntyneitä lapsia. Ehkä minusta tuleekin jotain muuta yhtä merkittävää kuin äiti.

Ja vaikka vasta vähän aikaa sitten kirjoitin, kuinka kovasti hoitojen alkaminen ahdistaa, niin nyt yllättäen valmistaudun niihinkin aivan eri tavalla. Tulimme lääkärimme kanssa siihen päätökseen, että toteutamme toisen hoidon lyhyellä viljelyllä, koska alkiot olivat ensimmäisellä kerralla kuitenkin kaikki hyvälaatuisia, vaikkeivat ne sulatuksesta selvinneetkään. Ainoa muutos edelliseen kertaan on pienempi hormonimäärä.

Nyt en kuitenkaan halua uhrata ajatuksiani tuleviin hoitoihin, niiden aika ei ole ihan vielä. Elämä on tässä ja nyt.

Lapsettomat vs. "lapselliset"

Kun olet lapseton, olet AINA eriarvoisessa asemassa ns. lapsellisten kanssa. Sinun elämän koetaan olevan paljon helpompaa, kiireettömämpää ja vapaa-aikaakin kuvitellaan olevan loputtomiin. Ei ilmeisesti ole olemassa muuta elämää kuin lapset. Tähän asiaan törmäsin (yllätys yllätys) jälleen kerran koulun penkillä.

Tunnilla haettiin siis vapaa-ehtoista tekemään erinäistä hommaa ja jälleen lapsettomuus nousi puheenaiheeksi. Tällä kertaa jostain suusta huudettiin, että eikös joku lapseton sen voi tehdä ja kaikkien katseet kääntyivät luonnollisesti minuun (tai ainakin siltä tuntui!). Hammasta purren pidin suuni kiinni, enkä tosiaankaan ilmoittautunut vapaa-ehtoiseksi. Ja sen tein siis ihan vaan periaatteesta. En tehnyt sitä, koska asia esitettiin niin typerästi. En aio tehdä mitään muiden hyväksi vain siksi, että minulle ei ole suotu lapsia. En nyt, enkä myöhemmin.

Lapsettomuus on ollut viime aikoina todella paljon esillä ja usein kuulee, kuinka meidän täytyy uhrautua perheellisten takia, oli sitten kyse kesälomista tai ylitöistä. Johonkin on raja vedettävä ja minä vedän sen nyt itseni kohdalla tähän. Olkoon se perheellisten mielestä kuinka itsekästä tahansa. Toki tilanteet muuttuvat koko ajan, mutta tällä hetkellä en aio olla se joka alistuu.

Huokaillen eteenpäin

Soitin tänään klinikallemme ja varasin ajan seuraavan ICSI:n suunnitteluun. Tapaaminen on ensi viikon perjantaille, mutta toivon että punktio ja istutus saataisiin järjestettyä vasta viikolle 43. Koska koulun kanssa on sen verran paljon aikatauluissa säätämistä, olisi hienoa jos saisimme nuo asiat hoidettua kyseisellä viikolla eli minun syyslomalla, silloin suuremmilta poissaoloiltakin vältyttäisiin.

Sen lisäksi että suunnittelemme toisen hoidon, käymme läpi myös kevään epäonnistumisen. Silloin meillä ei ollut halua tai energiaa rueta asiaa purkamaan, mutta nyt se on pakko. Tästä se taas lähtee. Huoh.

Ei se ollutkaan niin helppoa

Opiskelut alkoivat maanantai ja olen ollut pää pyörällä siitä asti. Koko ajan tulee kovasti uutta asiaa ja ihmisiä joihin tutustua. Tunnen tosiaan olevani elossa.

Keskiviikkona törmäsin asiaan, joka oli minulle uusi. Olimme muutaman uuden opiskelijakaverini kanssa syömässä, kun puheeksi tuli yllättäen lapset. Meidän ryhmä koostuu lähes kokonaan eri-ikäisistä aikuisista naisista ja taidan olla ainoa lapseton, ellei paria 19-vuotiasta lasketa.  Puhuimme siis lapsista, koulusta ja vapaa-ajan määrästä, jota on seuraavan vuoden aikana luultavasti hyvin vähän, etenkin perheellisillä. Tuntui että 'lapselliset' halusivat korostaa omaa äitiyttään kaikin mahdollisin keinoin, kunnes juttu kääntyikin siihen, miten helppoa ilman lapsiakin olisi elää. Siitä muutamia otteita:

"Ei minua haittaisi, vaikken olisi koskaan saanutkaan lapsia."

"Minulla on sama juttu, elämässä oli muutenkin jo niin paljon kaikkea."

"Minähän tulin vahingossa raskaaksi."

"Joillekin lapsen tekeminen tuntuu olevan elämää suurempi asia."

"Kyllä minä pystyisin elämään ilman lapsiani."

Olen useammasta blogista lukenut, miten me lapsettomat olemme ajautuneet tällaisiin tilanteisiin. Varmaan kaikkiin teksteihin olen kommentoinut, että miksei kirjoittaja ollut avannut suutaan ja kertonut omaa näkemystään asiasta. Sitä kuinka lapsi ei välttämättä ole elämää suurempi asia, mutta kun sellaista ei pitkänkään odotuksen jälkeen ala kuulumaan, siitä tulee juuri sellainen. Tai miten on väärin laukoa ajattelemattomuuksia uudessa porukassa, jossa ei tiedä muiden tilannetta. Miten typerää on ylipäätään sanoa että voisi elää ilman lapsiaan, joista kuitenkin jaksaa koko ajan jauhaa. Tämä oli siis minulle uusi tilanne, ja tajusin, etten pystykään siihen. En voinut kertoa omaa kantaani asiaan. Vuodattaa sisimmästäni sitä kaikkein raskainta asiaa puoli tuttujen kanssa. En pystynyt kertomaan oikeita ajatuksiani. Ei se ollutkaan niin helppoa.

Viimeinen vapaa

Tänään annoin itselleni luvan nukkua pitkään. Heräsin lopulta siihen kun kissa härkki tassullaan naamaani. Suunnattiin ulos raikkaaseen syksyilmaan. Rakastan syksyä. <3

Aamupalan nautin hetki sitten, kaikessa rauhassa niinkuin olen vuoden aikana tottunut. Ensi viikolla pitää taas totutella normaaliin arkirytmiin, aikaisiin aamuherätyksiin ja siihen että päivällä on joku aikataulu. Olisipa jo maanantai!

Syksy tarkoittaa myös hoitojen jatkumista. En ole vielä ottanut yhteyttä klinikkaamme, en jaksaisi ajatella koko asiaa. Syy siihen on yksinkertainen: hoitojen jatkuminen tarkoittaa taas siirtymistä pimeän puolelle. Tiedän että saan itkeä taas lähes joka päivä. Pistoksia, kipuja, stressiä, ehkä epäonnistumistakin. Ja sitä ahdistuksen ja epätietoisuuden tunnetta en jaksaisi. Nyt kun tilanne on muutenkin toinen. En voi enää jäädä sänkyyn murehtimaan koko päiväksi, nukkua pois pahaaoloa. Jatkossa pitää jaksaa nousta vaikka jäisikin mieluummin vällyjen väliin. Toisaalta se on parempi, on muutakin elämää kuin lapsettomuus. Toisaalta kaikki hoitoihin liittyvä on ollut turvallista vastaanottaa kotona käsin.

Tällä kertaa aion kuitenkin ottaa hoidot eritavalla kuin viimeksi. Nyt annan itselleni luvan unelman toteutumiseen. Kesällä jo mietin uskaltaisinko ostaa lapselle ensimmäisen vaatteen. Syksyllä aion sen tehdä. Entä sitten jos emme onnistukaan. Siinä vaiheessa olen kuitenkin niin pohjalla että tuskin yksi potkupuku enää voi tilannetta pahentaa.

Mieli myllertää pohjalta pilviin enemmän kuin milloinkaan. Vatsanpohjaa kutkuttaa kaikki tuleva. Toivoa on taas ilmassa.

Positiivisen odotus ja ensimmäinen hyvän mielen postaus

Elokuun alussa alkoi uusi raskautumisprojekti: Positiivisen odotus. Kyseessä on ensimmäinen projekti jossa olen mukana, ja olen ehkä lapsellisenkin innostunut asiasta.. Minä (kuten monet muutkin mukana olevista) olen erityisen mielissäni projektin perussanomasta, eli positiivisuudesta. Se on Bellyltä loistava keksintö, kiitos siis siitä. :)

Olen nyt muutamana päivänä tutustunut projektilaisiin ja löytänyt monta uutta blogia joita aion jatkossa tiiviisti seurata. Hyvän mielen postausta en ole vielä aikaansaanut, koska mietin asiaa ehkä liian vaikeasti. Siis tavalla: 'mistä kaikille tulisi hyvä mieli'. Sellaista asiaa tuskin onkaan, joten keskityn kirjoittamaan juttuja, jotka ovat minua kunakin päivänä ilahduttaneet.

Tänään minua ilahduttaa (pyykkipäivän lisäksi (olen siis intohimoinen pyykkäri :)) ) siskoni perheen tuleva vierailu ja Hippo-kisat! :D

Loppuun vielä minun tämän hetkinen lempibiisi:

Tämä  nyt on vaan niiiiiin hyvä :D

Alkioiden viljely aika

Kesäloma on nyt takana ja edessä odottaa opiskelujen alkaminen ja tulevat hoidot. Olen pitkin kesää pyöritellyt päässäni sopivinta ajankohtaa uudelle koeputkihedelmöitykselle, vaikka opintojen aikataulu sen lopulta määrittääkin. On vaan niin malttamaton olo, että haluaisin tietää mitä parin kuukauden sisällä tapahtuu. Olen varmaan maailman huonoin ihminen elämään hetkessä.

Yksi asia mitä olen kovasti pohtinut on alkioiden viljely aika. Meillä on takana vasta yksi IVF/ICSI, jolloin tuore- ja pakastesiirto tehtiin neljäntenä päivän. Alkioiden pitkää viljelyä käytetään tavallisesti vasta, kun taustalla on toistuvia epäonnistuneita hoitoja, mutta siltikin mietin voisiko meillä sitä kokeilla jo seuraavassa hoidossa. Meillä kuitenkin saatiin aikaan 6 alkiota, joista vaan kahden siirto onnistui, koska sulatusvaiheessa menetimme loput. Ymmärrän, että pitkässä viljelyssä on mahdollista, että pakkaseen ei välttämättä saada yhtään alkiota, mutta eipä toivokaan siinä tapauksessa pääse nousemaan liian korkealle.

Minua kiinnostaisikin tietää, onko blogiini eksyneillä millaisia kokemuksia pitkästä viljelystä. Toistaiseksi tiedän että Nappi on onnistuneesti plussannut blastokystin siirrosta, mutta muutkin onnistumiset/epäonnistumiset luonnollisesti kiinnostavat.

Kesäloma

Olemme olleet mieheni kanssa kesälomalla nyt 1,5 viikkoa. Suunnitelmia ei olla haluttu tehdä yhdellekään päivälle, vaan elämme päivän kerrallaan. Ja vaikka kuinka haluaisin lomalle myös lapsettomuudesta, se ei ota onnistuakseen. Vähän aikaa meni hyvin, mutta nyt tuttu ahdistus on palannut. Tuntuu että olen taas lapsettomampi kuin koskaan aikaisemmin.

Pari viikkoa sitten oli kummityttömme 1-vuotis synttärijuhlat. En ole aiemmin ahdistunut lastenjuhlissa, mutta silloin pahaolo valtasi mieleni. Ennen kakunleikkausta karkasin vessaan itkemään hetkeksi, jotta jaksaisin juhlat loppuun. Vaikka kaikki paikalla olleet tietävätkin tilanteemme, en halunnut pilata muiden juhlia murheillani, vaan itkin itkuni salaa ja yksin. Sen jälkeen palasin juhliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Viikko juhlien jälkeen samainen kummityttö tuli perheineen meille kylään. Vierailun jälkeen talomme oli kaaoksessa, kun kyseinen yksivuotias ja hänen kaksivuotias isosiskonsa purkivat kaiken energiansa saadakseen talomme näyttämään myrskyn läpikäyneeltä. Siivosin taloa hymy huulillani ja nautin joka hetkestä. Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja murenin täysin. Tytöltä oli unohtunut meille pieni violetti muovilusikka. Uskomatonta miten joku niin pieni esine saa maailman murenemaan kokonaan ja muistamaan mitä itsellä ei ole. Ei ehkä koskaan.

Itsensä kokoaminen tuntuu vievän taas vähän pidemmän aikaa, enkä jaksa ymmärtää ollenkaan sanontaa: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Olo kun ei tunnu vahvemmalta.

Adoptio

Adoptio on asia, joka on ollut meidän perheessä puheenaiheena usein, mutta vielä emme ole kokeneet sitä ajankohtaiseksi. Olemme siis mieheni kanssa koko yhdessäolomme ajan pitäneet itsestään selvyytenä, että joku päivä meidän perheessä asuu adoptiolapsi. Kun lapsettomuutemme diagnosoitiin, tuntui kurjalta, että en ehkä koskaan saisi kokea raskauden ihanuutta/kamaluutta, mutta asia ei tuntunut kuitenkaan täysin lopulliselta, koska meillähän oli käytössä hoidot ja viime kädessä adoptoiminen.

Nyt kun takana on pari inseminaatiota ja yksi IVF/ICSI, alkaa adoptio pyöriä useammin mielessä. Pari viikkoa sitten keskustelimme aiheesta lauantai-illan ratoksi ja teimme asiasta aikataulun. Aiomme yrittää syksyllä toista koeputkihedelmöitystä, mutta jos se ei nappaa, siirrymme suoraan adoptioon. Sillä hetkellä kun teimme päätöksen, asia tuntui helpolta, kevyeltä, ihanalta ja niin oikealta. Asia tuntui niin selvältä, että melkein teki mieli siirtyä siihen samantien ja jättää hoidot tekemättä.

Päätöksen jälkeen asia on kuitenkin ruennut hieman vaivaamaan mieltäni. En siis ikinä saisikaan olla raskaana. Kantaa uutta elämää sisälläni ja tietää lapseni elämän kaikki vaiheet. Nähdä lääkärissä maatessani ultrassa jotain muutakin kuin munarakkuloita ja tyhjän kohdun. En saisi pitää tuhisevaa nyyttiä sylissäni, elämän ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Sen sijaan joutuisin juoksemaan sosiaalitätien arvioitavana useamman vuoden ajan ja olla jatkuvan tarkkailun alla. Joku ulkopuolinen tekisi päätöksen meidän puolesta tai vastaan. Ja jos saisimmekin paperit johonkin maahan vetämään, alkaisi piina, milloin saamme lapsiesityksen, vai saammeko ollenkaan. Ja jos lapsen vihdoin useamman vuoden jälkeen saisinkin syliini, edelleen meitä tarkkailtaisiin.

Tuon tarkkailun varmasti kestäisikin. Ei minulla ole luurankojakaapissa, joten en usko, että mikään saisi sosiaalitätejä antamaan kieltävää vastausta. Ainut mikä asiassa ahdistaa on aika. Jos adoptio toteutuisi vaikka parissa vuodessa, olisi siihen helppo siirtyä hoitojen sijaan. Mutta jos lapsen saaminen kestääkin sen sijaan viisi vuotta, ajatusta on vaikea kestää koska lapsenkaipuu on nyt suurimmillaan. Minusta on typerää että adoptioneuvontaan ei voi mennä samaanaikaan hoitojen kanssa. Toki ymmärrän, että siinä haetaan vain lapsen etua, mutta tuskin kukaan, jolle adoptio on oikeasti selvä vaihtoehto, jättäisi "ottamasta" lasta vain, koska olisikin saanut hoidoilla jo biologisen lapsen.

No mutta, aika näyttää miten meille käy. Asuuko perheessämme ikinä biologisia lapsia, vai vain adoptiolapsia.

Taikauskoinen

Olen taikauskoinen ihminen. En kävele tikapuiden alta, perjantai 13. päivä hirvittää aina hieman ja jos kaadan suolaa pöydälle, heitän sitä vasemman olkani yli välttyäkseni epäonnelta.

Viimeisin taikauskoni liittyy ikoniin. Kyseessä on Valamon luostarissa sijaitseva Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni. En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta kun anoppini kertoi käyneensä luostarissa ja jättäneensä ruokouspyynnön meidän puolestamme, tuntui vahvasti siltä että meidän ongelmahan ratkeaa sillä! On siis olemassa uskomus, että kun kyseisen ikonin edessä rukoillaan, moni on saanut apua tilanteeseensa, erityisesti usea lapsettomuudesta kärsivä pariskunta.

Jos nyt siis tulen kesän aikana luomusti raskaaksi, niin luultavasti kuvittelen sen johtuvan tuosta anopin jättämästä rukouspyynnöstä. Tiedän, se on typerää. Olen typerä.

Lapsettomuusähky

Lapsen hankkiminen on täyttänyt elämäni viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan. Olen juossut eri hoidoissa ja kotona ollessani lukenut aiheesta ihan liiankin paljon. Melkein kaikki seuraamani blogit käsittelevät lapsettomuutta ja luen niitä lähes päivittäin. Myös telkkarista tulleet aihetta käsitelleet ohjelmat olen katsonut kaikki. Olen pakkosyöttänyt itseäni aiheella jo pidemmän aikaa mutta nyt tuntuu että se saa riittää. En enää jaksa aihetta.

Olen huomannut että viime päivien aikana en ole ensimmäisenä herätessäni ajatellut asiaa. Sen sijaan olen noussut ylös reippaana ja lähtenyt ulos. Ensin ulkoiluttamaan kissaani ja sen jälkeen juoksulenkille. Aamupala venyy monesti puoleen päivään, mutta entäs sitten. On ihanaa kun saa nukkua pitkään, lähteä reippaalle lenkille ja syödä sitten hitaasti aamupala/lounas. Lukea sitten päivän lehti ja vaan olla. Olen ollut kohta vuoden kotona, mutta nyt vasta osaan nauttia siitä.

Huomaan että entistä enemmän luen blogeja jotka käsittelee muuta kuin lapsettomuutta. Ja kun joku lapseton bloggaaja plussaa, olen siitä aidosti onnellinen. Tykkään seurata miten kenenkin raskaus etenee. Olen pitkästä aikaa jotain muutakin kuin katkera ja surullinen. Tiedän toki, että jos joku tuttavani plussaa heti tai vahingossa, se uutinen saattaa upottaa minut, mutta nyt en halua pelätä sitä. Haluan nauttia elämästä, haluan elää sitä

Huomaan myös odottavani syksyssä enemmän opiskelujen alkua kuin tulevia hoitoja. Siksi on kai järkevää jättää aihe kesäksi hyllylle. Netistä tilaamani kirja, Ei kenenkään äiti, saa jäädä kesälomaksi kotiin. Samoin aion jättää syksyyn Yle Fem:iltä tulevan sarjan katsomisen.

Nyt minä haluan olla iloinen, hymyillä, nauraa ja olla enemmän oma itseni.

Minkä avulla minä jaksan

Minun elämässä on menossa raskain vaihe ikinä. Lapsettomuus on vienyt voimavarojani pikkuhiljaa viimeisten kahden vuoden aikana, mutta varsinkin viimeinen vuosi on kuluttanut ne melkeinpä loppuun. Onneksi on olemassa kuitenkin ihmisiä ja asioita, jotka näitä voimavaroja lisäävät ja joiden avulla jaksan tarpoa eteenpäin, välillä niin raskaassa maastossa.

Tärkeinpänä asiana jaksamisessani on läheiseni. Kerroimme lapsihaaveista kaikkein lähimmille ihmisille jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, joten he ovat jännittäneet kanssamme melkein koko ajan. Eniten asiasta tietää varmasti äitini, siskoni, sekä mieheni äiti. Heidän kaikkien kanssa olen purkanut murheita kuukausittain ja heidän avullaan taakka on keventynyt. Välillä tosin tuntuu pahalta, kertoa niitä huonoja uutisia, kun tiedän miten raskasta tämä on heillekin. Kaikki ovat kuitenkin vakuuttaneet että haluavat olla mukanani ja tukenani koko ajan, vaikka se tekeekin kipeää.

Läheisiini luen myös kissamme, jonka kanssa olen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa. Tämä kissa ei ole minulle pelkkä eläin, vaan perheenjäsen, jonka merkitys on viime aikoina kasvanut uskomattoman suureksi. Ne jotka eivät lemmikkiä omista, eivät voi uskoakaan, miten paljon niistä on apua ja seuraa. Miten joillekin pelkkä eläin voi toiselle muodostua omaksi lapseksi, jonka eteen tekisi mitä vaan. Minulle on näin käynyt. Viimeksi viikonloppuna kun "lapsemme" oli tosi kipeä, en edes uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi jos se kuolisi. Tyttö kuitenkin parani ja virkistyi ja nyt saamme taas viettää ihanaa arkea yhdessä ulkoillen ja leikkien.

Juoksemisen löysin viime keväänä. Oli ihanaa löytää laji, jonka avulla pahanolon sai edes hetkeksi pois. Sitä pahaaoloa tosin oli niin paljon varastossa, että juoksin liikaa ja sain penikkataudin. :( Juoksu siis sai hetkeksi jäädä, mutta nyt yritän pikkuhiljaa aloittaa sitä uudelleen. Mietimme mieheni kanssa jopa ilmoittautua syksyllä alkavaan juoksukouluun! Toivon vaan että jalat kestää sen.

Musiikista saan myös voimaa.  Tosin sen täytyy olla tietynlaista, koska osa toimii täysin päinvastoin. Nykyään monet rakkauslaulut ovat muuttuneet päässäni lapsettomuuslauluiksi, esimerkiksi Missä Muruseni On. Tässä suhteessa tuskin olen ainoa.

Uutena asiana jaksamiseen olen löytänyt blogimaailman. Olen seurannut monia blogeja päivittäin jo vuoden ajan ja vähän aikaa sitten aloitin oman. On ollut ihanaa huomata, miten omien ajatusten ylös kirjoittaminen oikeasti auttaa. Tuntuu että asioita ei tarvitse pyöritellä nyt niin paljon omassa päässä, kun osa niistä on "paperilla".

Elämä jatkuu

Sain tänään hyviä uutisia: pääsen syksyllä opiskelemaan! Jäin pois töistä viime syksynä osittain talonrakentamisprojektiin liittyen, osittain hoidoista johtuen, ja tämä viimeinen vuosi onkin ollut aivan karmea. Olen taistellut raksalla oikeuksistamme ja juossut lääkärissä. Siinä seassa jos olisi vielä pitänyt töissä käydä niin huh huh. No mutta nyt siis viimein minunkin elämäni saa jonkun merkityksen ja olen siitä aika intona!! Lähden siis opiskelemaan täysin uutta alaa, nyt kun olen muutaman vuoden valmistumisen jälkeen tehnyt edellisen alan töitä.

Vaikka olenkin koulunpenkille siirtymisestä todella innoissani, syksy myös pelottaa hieman. Opiskelupaikkaani on vajaan tunnin ajomatka ja opiskelu tulee olemaan hyvin intensiivistä. Saa nähdä mihin väliin uskallamme aloittaa toisen ICSI:n, tuskin elokuun alkuun kuitenkaan, koska silloin alkaa opiskelu. Monessa blogissa joita seuraan, ahkerat naiset käyvät töissä ja opiskelevat hoitojen ohella, heille kyllä todellakin nostan hattua!

Aika näyttää miten saan oman aikani syksyllä riittämään. Varmaa on kuitenkin että aikaa murehtimiseen on vähemmän ja minun elämäni jatkuu!!! :)

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(

Mitä tapahtui Houlassa?

Luin aamulla Helsingin sanomista uutisen, joka sai minut miettimään elämän menoa. Uutinen kertoi Syyrian kansannousun hirvittävimmästä joukkomurhasta. Siitä kuinka viime perjantaina Syyriassa, Houlan kaupungin lähellä, joukko asemiehiä eteni talo talolta ja ampui ihmisiä teloitustyyliin koteihinsa, siis kokonaisia perheitä. Uhreja oli ainakin 108 ja heistä lapsia 49.

Olen aina ollut herkkä, mutta nykyään uutiset joissa lapsia kohdellaan kaltoin, saati tapetaan, saavat minut jähmettymään paikoilleni pitkäksi aikaa miettimään, mitä järkeä kaikessa on. Onko reilua että lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on valtava määrä, ja samaan aikaan lapsia syntyy maihin, joissa useat kuolevat ennen kymmenettä ikävuotta.

Myös eilen pysähdyin hetkeksi luettuani hesarin jutun Afrikasta,  Itä-Kongosta. Eilen jähmetyin jo kuvatekstin luettuani ja jäin katselemaan kuvaa, jossa taisteluja paenneet kongolaiset kantoivat omaisuuttaan. Kuvassa etualalla on pieni tyttö, päänsä päällä jonkinlainen nyssäkkä. Vierellä ehkä äiti ja takana suuri joukko ihmisiä. Kaikki lähteneet pakoon kodeistaan, osa kiireessä tyhjin käsin.

Näiden juttujen jälkeen oma elämäni tuntuu helpolta. Omat murheet pieniltä. Ja välillä jopa mietin, että onko minulla edes oikeutta murehtia jotain niinkin "pientä" asiaa kuin lapsettomuus, kun samaan aikaan ympäri maailmaa tuhannet ihmiset joutuvat oikeasti kärsimään. Sitten muistutan itselleni, että tämä on minun elämäni, enkä voi omia murheita unohtaa vain siksi, että jossain muualla on paljon kurjempaa. Mietin myös, että kannattaako tähän maailmaan tehdä enää yhtään lisää ihmisiä. Toki Suomen oloja ei voi verrata esimerkiksi Afrikkaan, mutta julma maailma tämä silti on.

Pettävällä jäällä

Lähdin matkaan odottavaisella mielellä. En ole ikinä luullut tulevani raskaaksi helposti, mutta en myös koskaan uskonut että matka kestäisi kauan enkä selviäisi siitä omin avuin. Alkumatka sujui hyvin, pääsin eteenpäin ja luotin siihen, että määränpää on kohta saavutettu. Sitten vajosin ensimmäisen kerran. Oli vaikea ymmärtää mitä oli tapahtunut ja hieman järkyttyneenä jatkoin matkaani. Tunnustelin jään pintaa ja pikkuhiljaa uskoin sen kantavan. Matka jatkui, määränpää näkyi kaukana horisontissa, kun maa petti jälleen allani. Toisella kerralla syvyyksistä oli vaikeampi nousta ja matkan jatkaminen pelotti enemmän. Oli pakko uskaltaa jatkaa, vaikka tiesin, että saatan vajota vielä useita kertoja. Toisaalta saatan myös joku päivä päästä määränpäähän.

Onnellisella matkaajalla on rinnallaan läheisiä, jotka jaksavat auttaa ylös syvyyksistä uudestaan ja uudestaan. Minulla tuollaisia läheisiä on muutamia, ja heistä olen enemmän kuin kiitollinen. Ehkä heidän avullaan olen joskus perillä.

Onnellinen ihminen

Jos joku ulkopuolinen tarkastelee elämääni, joku joka ei tiedä tarinaani, hän saattaa ajatella että olen onnellinen ihminen. Olen aina pyrkinyt käyttäytymään korrektisti ja sen kummemmin näyttämättä tunteitani tilanteissa, joissa en esimerkiksi tunne juuri ketään. Koulutukseni sekä työkokemukseni myötä, olen myös oppinut, että tunteet täytyy siirtää syrjään kun astuu työpaikan ovista sisään.

Nykyään tunteiden piilottaminen tuntuu vaan entistä vaikeammalta. Muutama päivä sitten olin mieheni seurassa juhlissa, joissa piti olla kovin sosiaalinen, iloinen ja nauraa muiden jutuille. Pari päivää ennen juhlia tehty negatiivinen raskaustesti ei vaan auttanut asiaa. Hammasta purren selvisin kuitenkin illasta ja tuskin kukaan aavisti, kuinka pahamieli minulla todellisuudessa olikaan. Kun kotiovemme sulkeutui, en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä. Olin liian surullinen. En minä ole onnellinen ihminen, en ole ollut enää pitkään aikaan. Ahdistaa kun yksi asia varjostaa koko muuta elämää, onnellista elämää jossa ei ole muuta vikaa, kuin se että se yksi asia pilaa sen kokonaan.

Ajassa taaksepäin

Kaksi vuotta sitten kaikki oli kovin toisenlaista. Olimme rakastunut nuoripari ja olleet naimisissa vajaan vuoden. Vietimme kaikin puolin antoisaa ja onnellista elämää. Sitten päätimme tehdä perheenlisäystä. Niinpä aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten söin viimeisen e-pillerini. Silloin alkoi matka tuntemattomaan. Jos olisin silloin tiennyt mitä on edessä, olisinko uskaltanut aloittaa matkan? Luultavasti, vaikka se onkin ollut kivinen. Nyt mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. On päiviä jolloin voin elää kuin muutkin, mutta ne on harvassa. Suurimman osan ajasta olen lapseton. Äiti, jolla ei ole lasta, ja jonka sydämeen koskee.

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon: paikkakunnan vaihtuminen, kaksi muuttoa, työpaikanvaihto, työttömyys ja talon rakentaminen. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ollut lähes koko ajan lapsen tekeminen, varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun varsinaiset tutkimukset ja hoidot alkoivat.

Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten ensimmäiset kolme kuukautta testailtiin ovulaatiota ja tehtiin paljon merkintöjä kropan toiminnasta ja aikatauluista. Syksyllä -11 tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Minulle se oli todella kivulias toimenpide, mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, mikä on pääasia. Syyksi lapsettomuudellemme diagnosoitiin heikentynyt siittiöiden määrä, joka vaikeuttaa merkittävästi hedelmöityskykyä. Tämän tiedon saatuamme mieheni syytti koko hommasta itseään, ja kuvitteli koko ajan minun lähtevän sellaisen miehen matkaan joka pystyisi minut tekemään raskaaksi. Itse en kuitenkaan missään vaiheessa ole halunnut osoittaa kumpaakaan lapsettomuutemme aiheuttajaksi, mutta häveten joudun myötämään että joidenkin riitojen päätteeksi olen asian maininnut ja aiheuttanut kommentillani turhaa pahaamieltä aviomiehelleni. Siitä olen kovin pahoillani, enkä asiaan halua enää palata.

Loppuvuodesta meille tehtiin kaksi inseminaatiota luonnolliseen kiertoon, joiden molempien lopputulos oli puhdas nega. Lääkäri kertoi, että meille toimivin keino olisikin IVF/ICSI. Tammikuussa siirryimme kokeilemaan koeputkihedelmöitystä yksityiselle, koska puolenvuoden jonottaminen julkisella puolella tuntui liian raskaalta ajatukselta. Tammikuussa toivoa täynnä mieheni pisti minuun hormonipiikkejä iltojemme ratoksi (itse en pystynyt) ja jottei asia olisi ollut liian helppo, samaan aikaan omakotitalomme oli valmistumassa. Pyörin siis kipeän pallomahani kanssa raksalla valmistamassa uutta kotiamme ja pakkailin tavaroita vanhassa kodissa. Samalla yritin olla stressaamatta ja koetin ottaa rennosti. Voin kertoa, että ei ollut toimiva yhtälö. Saimme kaikesta huolimatta punktiossa hienon saaliin, 15 munasolua, joista kymmeneen tehtiin mikroinjektio ja viiteen maljahedelmöitys. Loppujen lopuksi tuoresiirtoon saatiin yksi 8-soluvaiheinen erinomainen yksilö ja pakkaseen viisi alkiota (laadultaan hyviä ja kohtalaisia). Onnellisina ajattelimme saavamme suurperheen suht pienellä vaivalla. Täydellinen yksilömme ei kuitenkaan kiinnittynyt, josta syytän talon valmistumisen viivästymistä ja siitä johtuvaa muuttoaikataulun muutosta kaikkein pahinpaan saumaan.

Pidimme hoidoista parin kuukauden tauon ja huhtikuussa lähdimme toiveikkaina ensimmäiseen pakastesiirtoon. Epäonneksemme vain yksi alkio selvisi sulatuksesta, vaikka lääkäri uskottelikin alkioiden olevan hyviä ja selviävän varmasti. Siitäkään siirrosta emme saaneet kahta viivaa testiin, joten ensimmäinen IVF/ICSI oli sitten siinä. Nyt pidämme hoidoista kesätauon ja koetamme kerätä uutta energiaa ja uskoa (sekä rahaa) syksyn hoitoihin.

Koska ensimmäinen täydellinen ja toinen hyvälaatuinen alkio eivät halunneet kohtuuni kiinnittyä, suurin pelkoni nostaa taas rumaa päätään: mitä jos emme onnistu koskaan.

Aloitus

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää.

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin.

-Johanna Kurkela - Veitsenterällä-

Takana vauva haavetta kaksi vuotta, edessä ties kuinka monta. Minun tarinani alkakoon tästä.