Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(

Mitä tapahtui Houlassa?

Luin aamulla Helsingin sanomista uutisen, joka sai minut miettimään elämän menoa. Uutinen kertoi Syyrian kansannousun hirvittävimmästä joukkomurhasta. Siitä kuinka viime perjantaina Syyriassa, Houlan kaupungin lähellä, joukko asemiehiä eteni talo talolta ja ampui ihmisiä teloitustyyliin koteihinsa, siis kokonaisia perheitä. Uhreja oli ainakin 108 ja heistä lapsia 49.

Olen aina ollut herkkä, mutta nykyään uutiset joissa lapsia kohdellaan kaltoin, saati tapetaan, saavat minut jähmettymään paikoilleni pitkäksi aikaa miettimään, mitä järkeä kaikessa on. Onko reilua että lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on valtava määrä, ja samaan aikaan lapsia syntyy maihin, joissa useat kuolevat ennen kymmenettä ikävuotta.

Myös eilen pysähdyin hetkeksi luettuani hesarin jutun Afrikasta,  Itä-Kongosta. Eilen jähmetyin jo kuvatekstin luettuani ja jäin katselemaan kuvaa, jossa taisteluja paenneet kongolaiset kantoivat omaisuuttaan. Kuvassa etualalla on pieni tyttö, päänsä päällä jonkinlainen nyssäkkä. Vierellä ehkä äiti ja takana suuri joukko ihmisiä. Kaikki lähteneet pakoon kodeistaan, osa kiireessä tyhjin käsin.

Näiden juttujen jälkeen oma elämäni tuntuu helpolta. Omat murheet pieniltä. Ja välillä jopa mietin, että onko minulla edes oikeutta murehtia jotain niinkin "pientä" asiaa kuin lapsettomuus, kun samaan aikaan ympäri maailmaa tuhannet ihmiset joutuvat oikeasti kärsimään. Sitten muistutan itselleni, että tämä on minun elämäni, enkä voi omia murheita unohtaa vain siksi, että jossain muualla on paljon kurjempaa. Mietin myös, että kannattaako tähän maailmaan tehdä enää yhtään lisää ihmisiä. Toki Suomen oloja ei voi verrata esimerkiksi Afrikkaan, mutta julma maailma tämä silti on.