Ei se ollutkaan niin helppoa

Opiskelut alkoivat maanantai ja olen ollut pää pyörällä siitä asti. Koko ajan tulee kovasti uutta asiaa ja ihmisiä joihin tutustua. Tunnen tosiaan olevani elossa.

Keskiviikkona törmäsin asiaan, joka oli minulle uusi. Olimme muutaman uuden opiskelijakaverini kanssa syömässä, kun puheeksi tuli yllättäen lapset. Meidän ryhmä koostuu lähes kokonaan eri-ikäisistä aikuisista naisista ja taidan olla ainoa lapseton, ellei paria 19-vuotiasta lasketa.  Puhuimme siis lapsista, koulusta ja vapaa-ajan määrästä, jota on seuraavan vuoden aikana luultavasti hyvin vähän, etenkin perheellisillä. Tuntui että 'lapselliset' halusivat korostaa omaa äitiyttään kaikin mahdollisin keinoin, kunnes juttu kääntyikin siihen, miten helppoa ilman lapsiakin olisi elää. Siitä muutamia otteita:

"Ei minua haittaisi, vaikken olisi koskaan saanutkaan lapsia."

"Minulla on sama juttu, elämässä oli muutenkin jo niin paljon kaikkea."

"Minähän tulin vahingossa raskaaksi."

"Joillekin lapsen tekeminen tuntuu olevan elämää suurempi asia."

"Kyllä minä pystyisin elämään ilman lapsiani."

Olen useammasta blogista lukenut, miten me lapsettomat olemme ajautuneet tällaisiin tilanteisiin. Varmaan kaikkiin teksteihin olen kommentoinut, että miksei kirjoittaja ollut avannut suutaan ja kertonut omaa näkemystään asiasta. Sitä kuinka lapsi ei välttämättä ole elämää suurempi asia, mutta kun sellaista ei pitkänkään odotuksen jälkeen ala kuulumaan, siitä tulee juuri sellainen. Tai miten on väärin laukoa ajattelemattomuuksia uudessa porukassa, jossa ei tiedä muiden tilannetta. Miten typerää on ylipäätään sanoa että voisi elää ilman lapsiaan, joista kuitenkin jaksaa koko ajan jauhaa. Tämä oli siis minulle uusi tilanne, ja tajusin, etten pystykään siihen. En voinut kertoa omaa kantaani asiaan. Vuodattaa sisimmästäni sitä kaikkein raskainta asiaa puoli tuttujen kanssa. En pystynyt kertomaan oikeita ajatuksiani. Ei se ollutkaan niin helppoa.