Punktio

Tänään sain helpotuksen ololleni. Aamulla vatsa olikin jo niin kipeä, että hyvä kun pystyin ottamaan askeltakaan. Puoli kymmeneksi menimme klinikalle jossa minulta otettiin ensin viisi putkiloa verta. Sen jälkeen menin lepohuoneen kautta toimenpidehuoneeseen. Tällä kertaa koko homma pelotti enemmän kuin viimeksi, koska tiesin mitä oli edessä. Pelko ei ollutkaan turhaa, koska toimenpide oli ehkä tuhat kertaa kivuliaampi kuin viimeksi. Itkin melkein koko ajan. Tunteet oli aika pinnassa. En tiedä oliko lääkettä sitten vähempi kuin viimeksi. Muistan jossain vaiheessa sanoneeni kipulääkettä lisäävälle hoitajalle, että hyvä kun sitä tulee lisää, olinkin jo selviämässä. Niitä kuulemma nauratti.

Muuten punktio sujui paremmin kuin viimeksi. Mitään ylimääräistä vuotoa ei tullut viime kerran verilöylyn sijaan, eikä jälkikipuja ollut juurikaan. Lepohuoneessa ainoastaan nukuin, viimeksi kiemurtelin sängyssä tuskissani. Lopulta jäi siis positiivisempi kuva koko hommasta. Tunsin oloni ennen punktiota ja sen jälkeen jotenkin kamalan nöyryytetyksi, joten enää en siihen aio kuitenkaan alistua, tämä kerta riitti.

Munasoluja saatiin tavoiteltu kymmenen kappaletta. Itse rakkulat olivat todella isoja ja kuulemma hienoja. Miehen näytteen tiheys oli melkein normaali(!?).Huomenna soitan klinikalle yhden jälkeen ja kysyn tuloksista.

Tämän päivän olen vain nukkunut. Turvotus on enää pientä ja alavatsaa ei särje enää paljoa. Oikeastaan jo kotimatkalla oli huojentunut ja hyvä olo. Nyt sitten vain odotellaan. Otan sohvalla hyvän asennon, syön ansaitsemaani suklaata ja nautin siitä kun mieheni passaa minua.

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(

Onnellinen ihminen

Jos joku ulkopuolinen tarkastelee elämääni, joku joka ei tiedä tarinaani, hän saattaa ajatella että olen onnellinen ihminen. Olen aina pyrkinyt käyttäytymään korrektisti ja sen kummemmin näyttämättä tunteitani tilanteissa, joissa en esimerkiksi tunne juuri ketään. Koulutukseni sekä työkokemukseni myötä, olen myös oppinut, että tunteet täytyy siirtää syrjään kun astuu työpaikan ovista sisään.

Nykyään tunteiden piilottaminen tuntuu vaan entistä vaikeammalta. Muutama päivä sitten olin mieheni seurassa juhlissa, joissa piti olla kovin sosiaalinen, iloinen ja nauraa muiden jutuille. Pari päivää ennen juhlia tehty negatiivinen raskaustesti ei vaan auttanut asiaa. Hammasta purren selvisin kuitenkin illasta ja tuskin kukaan aavisti, kuinka pahamieli minulla todellisuudessa olikaan. Kun kotiovemme sulkeutui, en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä. Olin liian surullinen. En minä ole onnellinen ihminen, en ole ollut enää pitkään aikaan. Ahdistaa kun yksi asia varjostaa koko muuta elämää, onnellista elämää jossa ei ole muuta vikaa, kuin se että se yksi asia pilaa sen kokonaan.