Kuulumisia

Kuukausi vierähtänyt siitä kun viimeksi tänne kirjoitin. Asiaa olisi kyllä ollut, mutta jostain syystä en ole löytänyt aikaa/energiaa kirjoittamiseen. No jokatapauksessa, voin edelleen paksusti. :)

Tuntuu hurjalta, että laskettuun aikaan on enää 8 päivää! Voihan se olla niin, että pikkuinen on masussa vielä kolmekin viikkoa, mutta yhtä hyvin hän voi tulla jo tänään. No, tulee milloin tulee, kaikki on häntä varten valmiina. <3

Vauva on ollut jo kolme viikkoa ihan lähtökuopissaan, tiukasti kiinnittynyt ja todella alhaalla, mutta pahempia supistuksia ei ole vielä tullut, saati mitään muuta synnytykseen viittaavaa. Joinakin päivinä supistelee toista päivää enemmän, mutta supistukset ovat toistaiseksi olleet kivuttomia. Ainut ero mitä omassa olossani huomaan on nälkä! Olen ruennut yösyöpöksi. Herään joka yö n. klo 4 vessaan ja samalla raahaan itseni jääkaapille. Alkuun riitti pelkkä banaani, mutta viime yönä energiaa piti saada paljon enemmän. Voisiko se viitata lähestyvään synnytykseen...saa nähdä...

Olen voinut fyysisesti todella hyvin. Paino on noussut ensimmäisestä neuvolasta tasan 10 kiloa ja olen säästynyt suuremmilta kolotuksilta. Välillä sängystä ylös nouseminen tai kyljen vaihtaminen yöllä on työn ja tuskan takana, mutta mielestäni olen päässyt vaivoineni todella vähällä. Toista onkin sitten henkisellä puolella. Olen kyllä nauttinut raskausajasta todella paljon, mutta valitettavasti en ole päässyt vainoharhaisuudestani ja menettämisenpelostani yhtään irti. Alkuun pelkäsin keskenmenoa, nyt kohtukuolemaa ja synnytyskomplikaatioita. Ja ihan kun niissä ei olisi jo riittävästi. Lisäksi mieltä kalvaa se, että jos oman aarteeni syliini asti saan, menetän hänet varmasti kätkytkuolemalle tai jollekin muulle onnettomuudelle. Viime päivinä olen itkenyt tuota menettämisen pelkoa ihan liikaa. Sorruin jopa ostamaan Nanny vauvamonitorin. Olenkin tullut siihen tulokseen, että huomenna neuvolassa pyydän apua tähän ahdistukseen, muuten koko aika menee murehtiessa.

Hiipivä pahaolo

Se tulee melko tarkalleen parin tunnin välein, mutta joka kerta se yllättää yhtä paljon. Pitäisi muistaa syödä useammin, mutta enhän minä muista. Tai sitten en vaan jaksaisi olla koko ajan syömässä. Luulisi sen kyllä jo parissa viikossa oppineen, mutta ehkä olen vain tavanomaista yksinkertaisempi ihminen. Puhe on siis pahasta olosta. Kuvotuksen tunteesta joka vetää aivan veteläksi. En minä kuitenkaan valita, tätä on kuitenkin niin paljon odotettu ja toivottu että kestän tämän olon vaikka kokonaiset yhdeksän kuukautta! Ja olenhan minä loppujen lopuksi päässyt helpollakin (ainakin toistaiseksi). Tänä aamuna oli ensimmäinen kerta kun oksensin.

Ollaan käyty mieheni kanssa joka ilta pienellä iltakävelyllä. Se auttaa pahaanoloon ja vie pois pahimmat turvotukset. Parilla viime iltalenkillä olen puolessa välin matkaa hyytynyt ihan täysin. On vaan tullut olo, ettei jaksa enää askeltakaan. Kotiin olen kuitenkin onneksi jotenkin selvinnyt. Tosin kuljin minä toissailtana vähän matkaa jopa mieheni reppuselässä. :) Ja viime yönä mieheni kokkasi minulle yömunakkaan kun nälkä oli niin kova. Miten tulisinkaan toimeen ilman häntä. <3