Tuttu juttu

Pohjaton suru löysi minut taas. Viime päivien aikana itku onkin sitten taas ollut todella herkässä. Tällä hetkellä tähän lapsettomuuteen ei osaa taas muuten suhtautuakaan kuin itkemällä.

Joka ilta kaivaudun rakkaani kainaloon ja unohdan muun maailman. Saan itkeä hänelle niin paljon kuin jaksan ja hän jaksaa lohduttaa. Rakkaani sanoo että kaikki kyllä järjestyy, mutta minun pitää vaan vielä jaksaa odottaa. Nyt vaan taas tuntuu niin lopulliselta tämä kaikki.

Jotenkin naurettavaa miten ajatukset ja mieli kulkee tässä asiassa samaa rataa uudestaan ja uudestaan. Aina välillä asian kanssa pystyy elämään, mutta välillä vajoaa ihan pohjalle. Nyt olen taas pohjalla.

3. ICSI toteutetaan varmasti, jos ei tämän vuoden puolella niin heti alkuvuodesta kuitenkin. Reseptit aion kyllä saada jo tämän vuoden aikana, jotta saamme ne lääkekulukattoon. Ensi viikolla mennään tapaamaan lääkäriä ja tarkoitus on puhu PAS:sta mutta otan puheeksi myös kolmannen hoidon. Klinikalle aikaa varatessani sain puhua myös biologin kanssa. Ne kolme pakkasessa olevaa alkiota on kaikki laboratoriomääritelmällä kohtalaisia. Eli ei hyviä eikä huonoja. Aikataulussa ja normaaleja, muttei siltikään saaneet edes hyvän leimaa. Viimeksi hyvätkään eivät selvinneet sulatuksesta, miksi siis nyt nämäkään selviäisivät?

Kotona

Olen nyt kotona, sairaslomalla tämän ja huomisen päivän, jotta saisin vatsani jotenkin siedettävään kuntoon. Vatsa on vieläkin kamalan turvonnut ja sitä vihloo säännöllisesti, mutta taidan tarvita lomaa kuitenkin enemmän henkiseen toipumiseen, että saan itkeä suurimman tuskani pois rauhassa kotona.

Eilen katselin profiiliani peilin edessä ja tajusin, että vatsani on suurempi kuin ennen punktiota. Heti punktion jälkeen se laski ja sain omat housuni jalkaan, vähän kuin olisin käynyt synnyttämässä (tavallaan kävinkin), mutta nyt ei ole taas toivoakaan housujen mahtumisesta jalkaan. Paino ei ole kuitenkaan noussut, mikä on mielestäni outoa, koska näytän valaalta. Viime hoidon jäljiltä kilojakin tuli pari lisää, mutta nyt ne on tosiaan pysynyt poissa, näytän kuitenkin suuremmalta kuin viimeksi. Valaalta edelleen.

Tästä viikosta tulee rankka. Asiaa ei helpota se, että mieheni lähtee matkalle keskiviikkona ja palaa vasta lauantaina. Jotenkin täytyy vaan jaksaa olla ilman häntä. Onneksi minulla on kuitenkin kotona pieni rakas kissani, joka kyllä pitää huolen että nousen sängystä ajoissa enkä ole ihan niin yksinäinen.

 Ilopillerini <3

Punktio

Tänään sain helpotuksen ololleni. Aamulla vatsa olikin jo niin kipeä, että hyvä kun pystyin ottamaan askeltakaan. Puoli kymmeneksi menimme klinikalle jossa minulta otettiin ensin viisi putkiloa verta. Sen jälkeen menin lepohuoneen kautta toimenpidehuoneeseen. Tällä kertaa koko homma pelotti enemmän kuin viimeksi, koska tiesin mitä oli edessä. Pelko ei ollutkaan turhaa, koska toimenpide oli ehkä tuhat kertaa kivuliaampi kuin viimeksi. Itkin melkein koko ajan. Tunteet oli aika pinnassa. En tiedä oliko lääkettä sitten vähempi kuin viimeksi. Muistan jossain vaiheessa sanoneeni kipulääkettä lisäävälle hoitajalle, että hyvä kun sitä tulee lisää, olinkin jo selviämässä. Niitä kuulemma nauratti.

Muuten punktio sujui paremmin kuin viimeksi. Mitään ylimääräistä vuotoa ei tullut viime kerran verilöylyn sijaan, eikä jälkikipuja ollut juurikaan. Lepohuoneessa ainoastaan nukuin, viimeksi kiemurtelin sängyssä tuskissani. Lopulta jäi siis positiivisempi kuva koko hommasta. Tunsin oloni ennen punktiota ja sen jälkeen jotenkin kamalan nöyryytetyksi, joten enää en siihen aio kuitenkaan alistua, tämä kerta riitti.

Munasoluja saatiin tavoiteltu kymmenen kappaletta. Itse rakkulat olivat todella isoja ja kuulemma hienoja. Miehen näytteen tiheys oli melkein normaali(!?).Huomenna soitan klinikalle yhden jälkeen ja kysyn tuloksista.

Tämän päivän olen vain nukkunut. Turvotus on enää pientä ja alavatsaa ei särje enää paljoa. Oikeastaan jo kotimatkalla oli huojentunut ja hyvä olo. Nyt sitten vain odotellaan. Otan sohvalla hyvän asennon, syön ansaitsemaani suklaata ja nautin siitä kun mieheni passaa minua.

Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Kesäloma

Olemme olleet mieheni kanssa kesälomalla nyt 1,5 viikkoa. Suunnitelmia ei olla haluttu tehdä yhdellekään päivälle, vaan elämme päivän kerrallaan. Ja vaikka kuinka haluaisin lomalle myös lapsettomuudesta, se ei ota onnistuakseen. Vähän aikaa meni hyvin, mutta nyt tuttu ahdistus on palannut. Tuntuu että olen taas lapsettomampi kuin koskaan aikaisemmin.

Pari viikkoa sitten oli kummityttömme 1-vuotis synttärijuhlat. En ole aiemmin ahdistunut lastenjuhlissa, mutta silloin pahaolo valtasi mieleni. Ennen kakunleikkausta karkasin vessaan itkemään hetkeksi, jotta jaksaisin juhlat loppuun. Vaikka kaikki paikalla olleet tietävätkin tilanteemme, en halunnut pilata muiden juhlia murheillani, vaan itkin itkuni salaa ja yksin. Sen jälkeen palasin juhliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Viikko juhlien jälkeen samainen kummityttö tuli perheineen meille kylään. Vierailun jälkeen talomme oli kaaoksessa, kun kyseinen yksivuotias ja hänen kaksivuotias isosiskonsa purkivat kaiken energiansa saadakseen talomme näyttämään myrskyn läpikäyneeltä. Siivosin taloa hymy huulillani ja nautin joka hetkestä. Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja murenin täysin. Tytöltä oli unohtunut meille pieni violetti muovilusikka. Uskomatonta miten joku niin pieni esine saa maailman murenemaan kokonaan ja muistamaan mitä itsellä ei ole. Ei ehkä koskaan.

Itsensä kokoaminen tuntuu vievän taas vähän pidemmän aikaa, enkä jaksa ymmärtää ollenkaan sanontaa: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Olo kun ei tunnu vahvemmalta.