Rankka päivä

Eilinen päivä oli rankka. Oikeastaan rankka on lievä ilmaisu, koska päivä oli kamala.

Meillä oli viikko sitten neuvola (15+0) jolloin neuvolatätimme ei saanut vauvan sydänääniä juurikaan kuulumaan. Eilen sitten kävimme ohi mennessämme kysymässä josko voitaisiin kokeilla kuuntelua uudelleen ja sopihan se. Ikäväksemme sydänäänet ei kuitenkaan kuuluneet. Emme kuulleet edes yhtä lyöntiä. Neuvolatäti koetti olla rauhallinen, mutta kun toinenkaan doppleri ei antanut pihaustakaan vauvastamme, alkoi huoli paistaa hänenkin kasvoiltaan. Lopulta hän kertoi, että kyllä näillä viikoilla (16+0) pitäisi äänten jo kuulua. Minä luonnollisesti väkersin jo itkua ja yritin ajatella itseni jonnekin ihan muualle.

Tulimme siihen tulokseen, että lapsen tila on saatava selville mahdollisimman nopeasti. Neuvolasta soitettiin sairaalalle, mutta he eivät nähneet asiaa niin akuuttina että olisivat suostuneet ottamaan meitä vastaan päivystysaikana. Lähdimme siis kotiin sillä tiedolla, että saamme vasta seuraavalle päivälle ajan gynekologille ja tiedon vauvan voinnista. Olimme olleet kotona noin tunnin kun neuvolantäti soitti ja ehdotti yksityistä klinikkaa. Häntä itseäänkin oli asia jäänyt niin kovasti kalvamaan, että hän oli ottanut selvää aukiolevista paikoista. Soitin klinikalle ja sain kuin sainkin ajan vielä samalle päivälle. Tosin lääkärillä ei ollut enää varsinaisia aikoja vaan hän lupasi ottaa meidät ylimääräisinä ja odottaa noin puolisen tuntia kun ajoimme kaupunkiin.

Lääkärille päästessämme ja ultrauksen alkaessa en voinut edes ajatella pahinta mahdollista vaan kuvittelin itseni taas jonnekin ihan muualle. Meidän onneksemme pikkuinen oli kuitenkin aivan kunnossa! <3 Sydän löi normaalisti, hän liikkui kovasti ja oli kasvanut hienosti sitten viime näkemän. Rankka päivä sai siis onnellisen lopun ja saimme jopa jo tietää pikkuisemme sukupuolen. :) Syy siihen miksi sydänäänet eivät neuvolan koneelle kuuluneet ei kuitenkaan selvinnyt. Istukkakin kun on takana.


Olen jo jonkin aikaa miettinyt tämän blogin kohtaloa. Sitä, että kirjoitanko raskausajasta mitään, koska en kuitenkaan näe siihen varsinaista tarvetta. Alun perin perustin tämän blogin paikaksi jossa voin purkaa lapsettomuutta ja hoitoja kohtalotovereille, enkä siksi koe järkeväksi hehkuttaa onneani täällä. Nyt tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan kaikesta huolimatta jakaa täällä sellaisia kokemuksia, joita ehkä muutkin raskaana olevat joutuvat miettimään. Esimerkiksi juuri sitä, jos sydänäänet ei kuulukaan näin pitkillä viikoilla. Kenenkään mieltä en kuitenkaan halua pahoittaa ja siksi en jaa ultra- tai masukuviani.

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(

Onnellinen ihminen

Jos joku ulkopuolinen tarkastelee elämääni, joku joka ei tiedä tarinaani, hän saattaa ajatella että olen onnellinen ihminen. Olen aina pyrkinyt käyttäytymään korrektisti ja sen kummemmin näyttämättä tunteitani tilanteissa, joissa en esimerkiksi tunne juuri ketään. Koulutukseni sekä työkokemukseni myötä, olen myös oppinut, että tunteet täytyy siirtää syrjään kun astuu työpaikan ovista sisään.

Nykyään tunteiden piilottaminen tuntuu vaan entistä vaikeammalta. Muutama päivä sitten olin mieheni seurassa juhlissa, joissa piti olla kovin sosiaalinen, iloinen ja nauraa muiden jutuille. Pari päivää ennen juhlia tehty negatiivinen raskaustesti ei vaan auttanut asiaa. Hammasta purren selvisin kuitenkin illasta ja tuskin kukaan aavisti, kuinka pahamieli minulla todellisuudessa olikaan. Kun kotiovemme sulkeutui, en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä. Olin liian surullinen. En minä ole onnellinen ihminen, en ole ollut enää pitkään aikaan. Ahdistaa kun yksi asia varjostaa koko muuta elämää, onnellista elämää jossa ei ole muuta vikaa, kuin se että se yksi asia pilaa sen kokonaan.