Ei kenenkään isä

Lapsettomuutta käsitellään yleensä enemmän naisen kannalta. Toki se naisia enemmän koskettaakin, koska nainen on se, joka lapsen kohdussaan kasvattaa. Ja yleensä nainen on se, joka jo ehkä lapsena miettii millaisia lapsia tulee isona saamaan. Nainen on se, joka suree näkyvämmin.

Minä olen surrut lapsettomuuttani jo kauan. Minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, vaikka minusta tulisi hyvä sellainen. Kaikki kyselevät minun jaksamistani ja minun vointiani. Mieheni on saanut olla lohduttavana olkapäänä ihan liian usein. Nyt olen kuitenkin havahtunut suremaan enemmän mieheni lapsettomuutta. Sitä miten hän ei ehkä tule koskaan olemaan kenenkään isä. Se ahdistaa minua. Puristaa sydäntäni. Hänestä tulisi niin hyvä isä.

Eilen illalla jo nukkumaan mentyämme juttelimme mieheni kanssa paljon elämästämme. Yritin pitää keskustelun positiivisena, poissa lapsettomuudesta, mutta jossain vaiheessa se ajautui taas siihen, niin kuin liian usein käy. Pitkän juttutuokion jälkeen, kun jo melkein nukahdin, mieheni sanoi sanat, jotka ovat nyt koko päivän pyörineet mielessäni: "Kohta se jo syntyisi." Yllätyin tuosta lausahduksesta, koska olen jotenkin typeränä kuvitellut, ettei lapsettomuus satuta häntä niin paljon kuin minua. En tiedä miten usein hän miettii edellistä hoitoa ja sen lopputulosta,  mutta ilmeisesti useammin kuin olen uskonutkaan. Se särkee sydämeni. Nyt taitaa olla minun vuoroni olla vahva.

Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Kesäloma

Olemme olleet mieheni kanssa kesälomalla nyt 1,5 viikkoa. Suunnitelmia ei olla haluttu tehdä yhdellekään päivälle, vaan elämme päivän kerrallaan. Ja vaikka kuinka haluaisin lomalle myös lapsettomuudesta, se ei ota onnistuakseen. Vähän aikaa meni hyvin, mutta nyt tuttu ahdistus on palannut. Tuntuu että olen taas lapsettomampi kuin koskaan aikaisemmin.

Pari viikkoa sitten oli kummityttömme 1-vuotis synttärijuhlat. En ole aiemmin ahdistunut lastenjuhlissa, mutta silloin pahaolo valtasi mieleni. Ennen kakunleikkausta karkasin vessaan itkemään hetkeksi, jotta jaksaisin juhlat loppuun. Vaikka kaikki paikalla olleet tietävätkin tilanteemme, en halunnut pilata muiden juhlia murheillani, vaan itkin itkuni salaa ja yksin. Sen jälkeen palasin juhliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Viikko juhlien jälkeen samainen kummityttö tuli perheineen meille kylään. Vierailun jälkeen talomme oli kaaoksessa, kun kyseinen yksivuotias ja hänen kaksivuotias isosiskonsa purkivat kaiken energiansa saadakseen talomme näyttämään myrskyn läpikäyneeltä. Siivosin taloa hymy huulillani ja nautin joka hetkestä. Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja murenin täysin. Tytöltä oli unohtunut meille pieni violetti muovilusikka. Uskomatonta miten joku niin pieni esine saa maailman murenemaan kokonaan ja muistamaan mitä itsellä ei ole. Ei ehkä koskaan.

Itsensä kokoaminen tuntuu vievän taas vähän pidemmän aikaa, enkä jaksa ymmärtää ollenkaan sanontaa: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Olo kun ei tunnu vahvemmalta.