Kiertopäivä 1

Tänään on siis kiertopäivä yksi, ehkä, en ole siitä aina niin varma että kuinka paljon sitä vuotoa tulisi olla, jotta se lasketaan. No joka tapauksessa huomenna tai viimeistään ylihuomenna pistetään taas eka piikki. Ja minua jännittää. Jännittää taas niin kovasti ettei ole järkeä.

Tällä kertaa varustauduin hoitoihin siskolta lainaamillani mammahousuilla! Viimeksi turvotus oli niin järjetöntä ettei omat housuni menneet kiinni ollenkaan, niinpä nyt minulla on sitten peräti neljät sopivat housut. Pitää vaan valita puserokin sen mukaan ettei kukaan vaan huomaa pallomahaani. Väärinkäsitykset olisi ehkä liikaa.

Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Elämä tässä ja nyt

Olen onnellinen. Koulun alkaminen on antanut arkeeni rytmin ja aikataulun, eikä elämäni ole enää yksi iso musta möykky, josta puuttuu se kaikkein tärkein. Olen kokenut olevani positiivinen ja iloisempi, mutten itse ole tiedostanut, että se näkyy muillekin. Viikonloppuna sain kuitenkin kuulla kahdestakin eri suusta, että näytän pirteämmältä, suorastaan hehkun. Heh.

Olen huomannut tarkastelevani koko elämääni täysin eri näkökulmasta. Sitä on jatkunut vasta noin viikon ja ajatukset seilaa koko ajan, mutta silti tämä tuntuu jotenkin oudon hyvältä. Alan jopa nähdä merkityksen lapsettomuudelleni. Vastoin kaikkia olettamuksiani, olen viime aikoina tuntenut kasvaneeni ihmisenä aivan hurjan paljon ja kokenut saaneeni voimaa kaikesta kokemastani pahasta. Taidan kuitenkin olla vahva. Vahvempi kuin monet muut kestämään rankkoja asioita.

Tähän asti olen elänyt tulevaisuutta varten. Koko elämän tarkoitus on ollut saada lapsia, että jäisin heidän kautta elämään ja historian kirjoihin, kun aikani joskus koittaa. Mutta ehkä tehtäväni on kuitenkin jotain muuta. Todella herkkänä ja suhteellisen ujonakin ihmisenä, en ole ikinä nähnyt itseäni vaikuttavassa asemassa, mutta nyt ajatukseni siitäkin on kääntynyt. Tätä ajatusta on siivittänyt viime aikaiset lasten pahoinpitely uutiset, samoin kuin käytännön työn näkeminen lapsien parissa, jota olen seurannut opiskelujeni kautta. Tällä hetkellä rinnassa on palava polte pelastaa jo syntyneitä lapsia. Ehkä minusta tuleekin jotain muuta yhtä merkittävää kuin äiti.

Ja vaikka vasta vähän aikaa sitten kirjoitin, kuinka kovasti hoitojen alkaminen ahdistaa, niin nyt yllättäen valmistaudun niihinkin aivan eri tavalla. Tulimme lääkärimme kanssa siihen päätökseen, että toteutamme toisen hoidon lyhyellä viljelyllä, koska alkiot olivat ensimmäisellä kerralla kuitenkin kaikki hyvälaatuisia, vaikkeivat ne sulatuksesta selvinneetkään. Ainoa muutos edelliseen kertaan on pienempi hormonimäärä.

Nyt en kuitenkaan halua uhrata ajatuksiani tuleviin hoitoihin, niiden aika ei ole ihan vielä. Elämä on tässä ja nyt.

Viimeinen vapaa

Tänään annoin itselleni luvan nukkua pitkään. Heräsin lopulta siihen kun kissa härkki tassullaan naamaani. Suunnattiin ulos raikkaaseen syksyilmaan. Rakastan syksyä. <3

Aamupalan nautin hetki sitten, kaikessa rauhassa niinkuin olen vuoden aikana tottunut. Ensi viikolla pitää taas totutella normaaliin arkirytmiin, aikaisiin aamuherätyksiin ja siihen että päivällä on joku aikataulu. Olisipa jo maanantai!

Syksy tarkoittaa myös hoitojen jatkumista. En ole vielä ottanut yhteyttä klinikkaamme, en jaksaisi ajatella koko asiaa. Syy siihen on yksinkertainen: hoitojen jatkuminen tarkoittaa taas siirtymistä pimeän puolelle. Tiedän että saan itkeä taas lähes joka päivä. Pistoksia, kipuja, stressiä, ehkä epäonnistumistakin. Ja sitä ahdistuksen ja epätietoisuuden tunnetta en jaksaisi. Nyt kun tilanne on muutenkin toinen. En voi enää jäädä sänkyyn murehtimaan koko päiväksi, nukkua pois pahaaoloa. Jatkossa pitää jaksaa nousta vaikka jäisikin mieluummin vällyjen väliin. Toisaalta se on parempi, on muutakin elämää kuin lapsettomuus. Toisaalta kaikki hoitoihin liittyvä on ollut turvallista vastaanottaa kotona käsin.

Tällä kertaa aion kuitenkin ottaa hoidot eritavalla kuin viimeksi. Nyt annan itselleni luvan unelman toteutumiseen. Kesällä jo mietin uskaltaisinko ostaa lapselle ensimmäisen vaatteen. Syksyllä aion sen tehdä. Entä sitten jos emme onnistukaan. Siinä vaiheessa olen kuitenkin niin pohjalla että tuskin yksi potkupuku enää voi tilannetta pahentaa.

Mieli myllertää pohjalta pilviin enemmän kuin milloinkaan. Vatsanpohjaa kutkuttaa kaikki tuleva. Toivoa on taas ilmassa.