Lapsettomuusähky

Lapsen hankkiminen on täyttänyt elämäni viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan. Olen juossut eri hoidoissa ja kotona ollessani lukenut aiheesta ihan liiankin paljon. Melkein kaikki seuraamani blogit käsittelevät lapsettomuutta ja luen niitä lähes päivittäin. Myös telkkarista tulleet aihetta käsitelleet ohjelmat olen katsonut kaikki. Olen pakkosyöttänyt itseäni aiheella jo pidemmän aikaa mutta nyt tuntuu että se saa riittää. En enää jaksa aihetta.

Olen huomannut että viime päivien aikana en ole ensimmäisenä herätessäni ajatellut asiaa. Sen sijaan olen noussut ylös reippaana ja lähtenyt ulos. Ensin ulkoiluttamaan kissaani ja sen jälkeen juoksulenkille. Aamupala venyy monesti puoleen päivään, mutta entäs sitten. On ihanaa kun saa nukkua pitkään, lähteä reippaalle lenkille ja syödä sitten hitaasti aamupala/lounas. Lukea sitten päivän lehti ja vaan olla. Olen ollut kohta vuoden kotona, mutta nyt vasta osaan nauttia siitä.

Huomaan että entistä enemmän luen blogeja jotka käsittelee muuta kuin lapsettomuutta. Ja kun joku lapseton bloggaaja plussaa, olen siitä aidosti onnellinen. Tykkään seurata miten kenenkin raskaus etenee. Olen pitkästä aikaa jotain muutakin kuin katkera ja surullinen. Tiedän toki, että jos joku tuttavani plussaa heti tai vahingossa, se uutinen saattaa upottaa minut, mutta nyt en halua pelätä sitä. Haluan nauttia elämästä, haluan elää sitä

Huomaan myös odottavani syksyssä enemmän opiskelujen alkua kuin tulevia hoitoja. Siksi on kai järkevää jättää aihe kesäksi hyllylle. Netistä tilaamani kirja, Ei kenenkään äiti, saa jäädä kesälomaksi kotiin. Samoin aion jättää syksyyn Yle Fem:iltä tulevan sarjan katsomisen.

Nyt minä haluan olla iloinen, hymyillä, nauraa ja olla enemmän oma itseni.

Minkä avulla minä jaksan

Minun elämässä on menossa raskain vaihe ikinä. Lapsettomuus on vienyt voimavarojani pikkuhiljaa viimeisten kahden vuoden aikana, mutta varsinkin viimeinen vuosi on kuluttanut ne melkeinpä loppuun. Onneksi on olemassa kuitenkin ihmisiä ja asioita, jotka näitä voimavaroja lisäävät ja joiden avulla jaksan tarpoa eteenpäin, välillä niin raskaassa maastossa.

Tärkeinpänä asiana jaksamisessani on läheiseni. Kerroimme lapsihaaveista kaikkein lähimmille ihmisille jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, joten he ovat jännittäneet kanssamme melkein koko ajan. Eniten asiasta tietää varmasti äitini, siskoni, sekä mieheni äiti. Heidän kaikkien kanssa olen purkanut murheita kuukausittain ja heidän avullaan taakka on keventynyt. Välillä tosin tuntuu pahalta, kertoa niitä huonoja uutisia, kun tiedän miten raskasta tämä on heillekin. Kaikki ovat kuitenkin vakuuttaneet että haluavat olla mukanani ja tukenani koko ajan, vaikka se tekeekin kipeää.

Läheisiini luen myös kissamme, jonka kanssa olen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa. Tämä kissa ei ole minulle pelkkä eläin, vaan perheenjäsen, jonka merkitys on viime aikoina kasvanut uskomattoman suureksi. Ne jotka eivät lemmikkiä omista, eivät voi uskoakaan, miten paljon niistä on apua ja seuraa. Miten joillekin pelkkä eläin voi toiselle muodostua omaksi lapseksi, jonka eteen tekisi mitä vaan. Minulle on näin käynyt. Viimeksi viikonloppuna kun "lapsemme" oli tosi kipeä, en edes uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi jos se kuolisi. Tyttö kuitenkin parani ja virkistyi ja nyt saamme taas viettää ihanaa arkea yhdessä ulkoillen ja leikkien.

Juoksemisen löysin viime keväänä. Oli ihanaa löytää laji, jonka avulla pahanolon sai edes hetkeksi pois. Sitä pahaaoloa tosin oli niin paljon varastossa, että juoksin liikaa ja sain penikkataudin. :( Juoksu siis sai hetkeksi jäädä, mutta nyt yritän pikkuhiljaa aloittaa sitä uudelleen. Mietimme mieheni kanssa jopa ilmoittautua syksyllä alkavaan juoksukouluun! Toivon vaan että jalat kestää sen.

Musiikista saan myös voimaa.  Tosin sen täytyy olla tietynlaista, koska osa toimii täysin päinvastoin. Nykyään monet rakkauslaulut ovat muuttuneet päässäni lapsettomuuslauluiksi, esimerkiksi Missä Muruseni On. Tässä suhteessa tuskin olen ainoa.

Uutena asiana jaksamiseen olen löytänyt blogimaailman. Olen seurannut monia blogeja päivittäin jo vuoden ajan ja vähän aikaa sitten aloitin oman. On ollut ihanaa huomata, miten omien ajatusten ylös kirjoittaminen oikeasti auttaa. Tuntuu että asioita ei tarvitse pyöritellä nyt niin paljon omassa päässä, kun osa niistä on "paperilla".