Viimeinen vapaa

Tänään annoin itselleni luvan nukkua pitkään. Heräsin lopulta siihen kun kissa härkki tassullaan naamaani. Suunnattiin ulos raikkaaseen syksyilmaan. Rakastan syksyä. <3

Aamupalan nautin hetki sitten, kaikessa rauhassa niinkuin olen vuoden aikana tottunut. Ensi viikolla pitää taas totutella normaaliin arkirytmiin, aikaisiin aamuherätyksiin ja siihen että päivällä on joku aikataulu. Olisipa jo maanantai!

Syksy tarkoittaa myös hoitojen jatkumista. En ole vielä ottanut yhteyttä klinikkaamme, en jaksaisi ajatella koko asiaa. Syy siihen on yksinkertainen: hoitojen jatkuminen tarkoittaa taas siirtymistä pimeän puolelle. Tiedän että saan itkeä taas lähes joka päivä. Pistoksia, kipuja, stressiä, ehkä epäonnistumistakin. Ja sitä ahdistuksen ja epätietoisuuden tunnetta en jaksaisi. Nyt kun tilanne on muutenkin toinen. En voi enää jäädä sänkyyn murehtimaan koko päiväksi, nukkua pois pahaaoloa. Jatkossa pitää jaksaa nousta vaikka jäisikin mieluummin vällyjen väliin. Toisaalta se on parempi, on muutakin elämää kuin lapsettomuus. Toisaalta kaikki hoitoihin liittyvä on ollut turvallista vastaanottaa kotona käsin.

Tällä kertaa aion kuitenkin ottaa hoidot eritavalla kuin viimeksi. Nyt annan itselleni luvan unelman toteutumiseen. Kesällä jo mietin uskaltaisinko ostaa lapselle ensimmäisen vaatteen. Syksyllä aion sen tehdä. Entä sitten jos emme onnistukaan. Siinä vaiheessa olen kuitenkin niin pohjalla että tuskin yksi potkupuku enää voi tilannetta pahentaa.

Mieli myllertää pohjalta pilviin enemmän kuin milloinkaan. Vatsanpohjaa kutkuttaa kaikki tuleva. Toivoa on taas ilmassa.