Adoptio

Adoptio on asia, joka on ollut meidän perheessä puheenaiheena usein, mutta vielä emme ole kokeneet sitä ajankohtaiseksi. Olemme siis mieheni kanssa koko yhdessäolomme ajan pitäneet itsestään selvyytenä, että joku päivä meidän perheessä asuu adoptiolapsi. Kun lapsettomuutemme diagnosoitiin, tuntui kurjalta, että en ehkä koskaan saisi kokea raskauden ihanuutta/kamaluutta, mutta asia ei tuntunut kuitenkaan täysin lopulliselta, koska meillähän oli käytössä hoidot ja viime kädessä adoptoiminen.

Nyt kun takana on pari inseminaatiota ja yksi IVF/ICSI, alkaa adoptio pyöriä useammin mielessä. Pari viikkoa sitten keskustelimme aiheesta lauantai-illan ratoksi ja teimme asiasta aikataulun. Aiomme yrittää syksyllä toista koeputkihedelmöitystä, mutta jos se ei nappaa, siirrymme suoraan adoptioon. Sillä hetkellä kun teimme päätöksen, asia tuntui helpolta, kevyeltä, ihanalta ja niin oikealta. Asia tuntui niin selvältä, että melkein teki mieli siirtyä siihen samantien ja jättää hoidot tekemättä.

Päätöksen jälkeen asia on kuitenkin ruennut hieman vaivaamaan mieltäni. En siis ikinä saisikaan olla raskaana. Kantaa uutta elämää sisälläni ja tietää lapseni elämän kaikki vaiheet. Nähdä lääkärissä maatessani ultrassa jotain muutakin kuin munarakkuloita ja tyhjän kohdun. En saisi pitää tuhisevaa nyyttiä sylissäni, elämän ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Sen sijaan joutuisin juoksemaan sosiaalitätien arvioitavana useamman vuoden ajan ja olla jatkuvan tarkkailun alla. Joku ulkopuolinen tekisi päätöksen meidän puolesta tai vastaan. Ja jos saisimmekin paperit johonkin maahan vetämään, alkaisi piina, milloin saamme lapsiesityksen, vai saammeko ollenkaan. Ja jos lapsen vihdoin useamman vuoden jälkeen saisinkin syliini, edelleen meitä tarkkailtaisiin.

Tuon tarkkailun varmasti kestäisikin. Ei minulla ole luurankojakaapissa, joten en usko, että mikään saisi sosiaalitätejä antamaan kieltävää vastausta. Ainut mikä asiassa ahdistaa on aika. Jos adoptio toteutuisi vaikka parissa vuodessa, olisi siihen helppo siirtyä hoitojen sijaan. Mutta jos lapsen saaminen kestääkin sen sijaan viisi vuotta, ajatusta on vaikea kestää koska lapsenkaipuu on nyt suurimmillaan. Minusta on typerää että adoptioneuvontaan ei voi mennä samaanaikaan hoitojen kanssa. Toki ymmärrän, että siinä haetaan vain lapsen etua, mutta tuskin kukaan, jolle adoptio on oikeasti selvä vaihtoehto, jättäisi "ottamasta" lasta vain, koska olisikin saanut hoidoilla jo biologisen lapsen.

No mutta, aika näyttää miten meille käy. Asuuko perheessämme ikinä biologisia lapsia, vai vain adoptiolapsia.