Hyvä päivä

Tänään oli hyvä päivä. Hyvän tästä päivästä teki se, että jäi hyvä mieli lääkärikäynnistä. Puhuttiin PAS:sta ja kolmannesta ICSI:stä. Alan tikuttamaan ovulaatiota torstaina ja jos siinä plussaan niin alkion siirto on sitten alkuviikosta. Luottoa alkioiden sulatuksesta selviämiseen ei juurikaan ole, mutta varmasti se kuitenkin kirpaisee jos saammekin puhelinsoiton ettei mikään niistä selvinnyt.

Lääkärimme kertoi, että uusimmat tutkimukset suosittaa pelkästään pakastesiirtoja, että jossain päin maailmaa tuoresiirtoja ei enää tehdäkään. Jossain vaiheessa kuulemma suomessakin saatetaan siirtyä pelkkiin pakastesiirtoihin. Saa nähdä.

Lääkäri oli myös aika reilu kun otti itse puheeksi, että kirjoittaa meille reseptit tälle vuodelle, että saadaan seuraavat hormonit lääkekaton piikkiin. Sanoi vielä kirjoittavansa sen verran reilut määrät niihin, ettei varmasti lopu kesken. Jei.

Tuttu juttu

Pohjaton suru löysi minut taas. Viime päivien aikana itku onkin sitten taas ollut todella herkässä. Tällä hetkellä tähän lapsettomuuteen ei osaa taas muuten suhtautuakaan kuin itkemällä.

Joka ilta kaivaudun rakkaani kainaloon ja unohdan muun maailman. Saan itkeä hänelle niin paljon kuin jaksan ja hän jaksaa lohduttaa. Rakkaani sanoo että kaikki kyllä järjestyy, mutta minun pitää vaan vielä jaksaa odottaa. Nyt vaan taas tuntuu niin lopulliselta tämä kaikki.

Jotenkin naurettavaa miten ajatukset ja mieli kulkee tässä asiassa samaa rataa uudestaan ja uudestaan. Aina välillä asian kanssa pystyy elämään, mutta välillä vajoaa ihan pohjalle. Nyt olen taas pohjalla.

3. ICSI toteutetaan varmasti, jos ei tämän vuoden puolella niin heti alkuvuodesta kuitenkin. Reseptit aion kyllä saada jo tämän vuoden aikana, jotta saamme ne lääkekulukattoon. Ensi viikolla mennään tapaamaan lääkäriä ja tarkoitus on puhu PAS:sta mutta otan puheeksi myös kolmannen hoidon. Klinikalle aikaa varatessani sain puhua myös biologin kanssa. Ne kolme pakkasessa olevaa alkiota on kaikki laboratoriomääritelmällä kohtalaisia. Eli ei hyviä eikä huonoja. Aikataulussa ja normaaleja, muttei siltikään saaneet edes hyvän leimaa. Viimeksi hyvätkään eivät selvinneet sulatuksesta, miksi siis nyt nämäkään selviäisivät?

Hajalla

Osa minusta meni eilen rikki. Piinapäivät ei kunnolla alkaneetkaan. Suuren unelman toteumisen mahdollisuus pieneni, onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Perjantai aamuna, oletettuna siirtopäivänä, heräsin puoli seitsemältä kamalaan, viiltelevään vatsakipuun. Ajattelin, että rakon tyhjentäminen helpottaa oloa, mutta lopulta en selvinnytkään enää omin voimin vessasta sänkyyn. Mieheni avulla selvisin petiin ja särkylääkkeen voimalla yritin jatkaa unia ja kestää kivun. Eihän siitä mitään tullut. Kun olin pyörtyä kipuun kolmatta kertaa (siis melkein pyörtyä, en onneksi kertaakaan menettänyt tajuani) sanoin miehelleni, että josko nyt tilattaisiin ambulanssi. Kipuja olin sietänyt tunnin, se riitti.

Ambulanssissa sain kipulääkettä suoneen ja kyydin sairaalaan. Siellä tutkimuksissa selvisi, että munasarjat olivat niin turvonneet, ettei ihmekään kun kärsin niin kovista kivuista. Kipeintä teki kuitenkin tieto siitä, että tuoresiirtoa ei saatu tehtyä. Olin tarkkailussa perjantain ja sitä seuraavan yön. Aamulla otettiin vielä labrat, jotta varmistuttiin ettei kyseessä ole punktion jälkeinen munasarja hyperstimulaatio. Labrat oli puhtaat ja kotiuduin äsken. Vatsa on pinkeä kuin pallo ja hengittäminen ahdistaa hieman, pääasia on kuitenkin että pääsin kotiin.

Olo on ahdistunut, masentunut ja toivonsa menettänyt. Toki meillä toivoa vielä on, kolme ihan hyvää alkiota pakkasessa, mutta koska en usko niiden selviytymiseen sulatuksesta, se on melkein sama kuin niitä ei olisikaan. En jaksaisi enää maata. Haluaisin nauttia kauniista ja kirpeästä pakkaspäivästä. Haluaisin olla kunnossa.

Nyt pitäisi ajatella positiivisesti, meillähän on jotain pakkasessa, mutta ei se vaan onnistu. Tuntuu, että petin miehenikin kun en kärsinyt kipuja ja mennyt jokatapauksessa siirtoon. Tiedän että se on turhaa, hänelle terveyteni on kaikista tärkein. Koko eilisen päivän rakkaani istuikin sänkyni vieressä ilman ruokaa ja juomaa, ja lähti kotiin vasta kun vierailuaika päättyi. Onneksi minulla on hänet. <3

Ajassa taaksepäin

Kaksi vuotta sitten kaikki oli kovin toisenlaista. Olimme rakastunut nuoripari ja olleet naimisissa vajaan vuoden. Vietimme kaikin puolin antoisaa ja onnellista elämää. Sitten päätimme tehdä perheenlisäystä. Niinpä aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten söin viimeisen e-pillerini. Silloin alkoi matka tuntemattomaan. Jos olisin silloin tiennyt mitä on edessä, olisinko uskaltanut aloittaa matkan? Luultavasti, vaikka se onkin ollut kivinen. Nyt mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. On päiviä jolloin voin elää kuin muutkin, mutta ne on harvassa. Suurimman osan ajasta olen lapseton. Äiti, jolla ei ole lasta, ja jonka sydämeen koskee.

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon: paikkakunnan vaihtuminen, kaksi muuttoa, työpaikanvaihto, työttömyys ja talon rakentaminen. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ollut lähes koko ajan lapsen tekeminen, varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun varsinaiset tutkimukset ja hoidot alkoivat.

Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten ensimmäiset kolme kuukautta testailtiin ovulaatiota ja tehtiin paljon merkintöjä kropan toiminnasta ja aikatauluista. Syksyllä -11 tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Minulle se oli todella kivulias toimenpide, mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, mikä on pääasia. Syyksi lapsettomuudellemme diagnosoitiin heikentynyt siittiöiden määrä, joka vaikeuttaa merkittävästi hedelmöityskykyä. Tämän tiedon saatuamme mieheni syytti koko hommasta itseään, ja kuvitteli koko ajan minun lähtevän sellaisen miehen matkaan joka pystyisi minut tekemään raskaaksi. Itse en kuitenkaan missään vaiheessa ole halunnut osoittaa kumpaakaan lapsettomuutemme aiheuttajaksi, mutta häveten joudun myötämään että joidenkin riitojen päätteeksi olen asian maininnut ja aiheuttanut kommentillani turhaa pahaamieltä aviomiehelleni. Siitä olen kovin pahoillani, enkä asiaan halua enää palata.

Loppuvuodesta meille tehtiin kaksi inseminaatiota luonnolliseen kiertoon, joiden molempien lopputulos oli puhdas nega. Lääkäri kertoi, että meille toimivin keino olisikin IVF/ICSI. Tammikuussa siirryimme kokeilemaan koeputkihedelmöitystä yksityiselle, koska puolenvuoden jonottaminen julkisella puolella tuntui liian raskaalta ajatukselta. Tammikuussa toivoa täynnä mieheni pisti minuun hormonipiikkejä iltojemme ratoksi (itse en pystynyt) ja jottei asia olisi ollut liian helppo, samaan aikaan omakotitalomme oli valmistumassa. Pyörin siis kipeän pallomahani kanssa raksalla valmistamassa uutta kotiamme ja pakkailin tavaroita vanhassa kodissa. Samalla yritin olla stressaamatta ja koetin ottaa rennosti. Voin kertoa, että ei ollut toimiva yhtälö. Saimme kaikesta huolimatta punktiossa hienon saaliin, 15 munasolua, joista kymmeneen tehtiin mikroinjektio ja viiteen maljahedelmöitys. Loppujen lopuksi tuoresiirtoon saatiin yksi 8-soluvaiheinen erinomainen yksilö ja pakkaseen viisi alkiota (laadultaan hyviä ja kohtalaisia). Onnellisina ajattelimme saavamme suurperheen suht pienellä vaivalla. Täydellinen yksilömme ei kuitenkaan kiinnittynyt, josta syytän talon valmistumisen viivästymistä ja siitä johtuvaa muuttoaikataulun muutosta kaikkein pahinpaan saumaan.

Pidimme hoidoista parin kuukauden tauon ja huhtikuussa lähdimme toiveikkaina ensimmäiseen pakastesiirtoon. Epäonneksemme vain yksi alkio selvisi sulatuksesta, vaikka lääkäri uskottelikin alkioiden olevan hyviä ja selviävän varmasti. Siitäkään siirrosta emme saaneet kahta viivaa testiin, joten ensimmäinen IVF/ICSI oli sitten siinä. Nyt pidämme hoidoista kesätauon ja koetamme kerätä uutta energiaa ja uskoa (sekä rahaa) syksyn hoitoihin.

Koska ensimmäinen täydellinen ja toinen hyvälaatuinen alkio eivät halunneet kohtuuni kiinnittyä, suurin pelkoni nostaa taas rumaa päätään: mitä jos emme onnistu koskaan.