Minkä avulla minä jaksan

Minun elämässä on menossa raskain vaihe ikinä. Lapsettomuus on vienyt voimavarojani pikkuhiljaa viimeisten kahden vuoden aikana, mutta varsinkin viimeinen vuosi on kuluttanut ne melkeinpä loppuun. Onneksi on olemassa kuitenkin ihmisiä ja asioita, jotka näitä voimavaroja lisäävät ja joiden avulla jaksan tarpoa eteenpäin, välillä niin raskaassa maastossa.

Tärkeinpänä asiana jaksamisessani on läheiseni. Kerroimme lapsihaaveista kaikkein lähimmille ihmisille jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, joten he ovat jännittäneet kanssamme melkein koko ajan. Eniten asiasta tietää varmasti äitini, siskoni, sekä mieheni äiti. Heidän kaikkien kanssa olen purkanut murheita kuukausittain ja heidän avullaan taakka on keventynyt. Välillä tosin tuntuu pahalta, kertoa niitä huonoja uutisia, kun tiedän miten raskasta tämä on heillekin. Kaikki ovat kuitenkin vakuuttaneet että haluavat olla mukanani ja tukenani koko ajan, vaikka se tekeekin kipeää.

Läheisiini luen myös kissamme, jonka kanssa olen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa. Tämä kissa ei ole minulle pelkkä eläin, vaan perheenjäsen, jonka merkitys on viime aikoina kasvanut uskomattoman suureksi. Ne jotka eivät lemmikkiä omista, eivät voi uskoakaan, miten paljon niistä on apua ja seuraa. Miten joillekin pelkkä eläin voi toiselle muodostua omaksi lapseksi, jonka eteen tekisi mitä vaan. Minulle on näin käynyt. Viimeksi viikonloppuna kun "lapsemme" oli tosi kipeä, en edes uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi jos se kuolisi. Tyttö kuitenkin parani ja virkistyi ja nyt saamme taas viettää ihanaa arkea yhdessä ulkoillen ja leikkien.

Juoksemisen löysin viime keväänä. Oli ihanaa löytää laji, jonka avulla pahanolon sai edes hetkeksi pois. Sitä pahaaoloa tosin oli niin paljon varastossa, että juoksin liikaa ja sain penikkataudin. :( Juoksu siis sai hetkeksi jäädä, mutta nyt yritän pikkuhiljaa aloittaa sitä uudelleen. Mietimme mieheni kanssa jopa ilmoittautua syksyllä alkavaan juoksukouluun! Toivon vaan että jalat kestää sen.

Musiikista saan myös voimaa.  Tosin sen täytyy olla tietynlaista, koska osa toimii täysin päinvastoin. Nykyään monet rakkauslaulut ovat muuttuneet päässäni lapsettomuuslauluiksi, esimerkiksi Missä Muruseni On. Tässä suhteessa tuskin olen ainoa.

Uutena asiana jaksamiseen olen löytänyt blogimaailman. Olen seurannut monia blogeja päivittäin jo vuoden ajan ja vähän aikaa sitten aloitin oman. On ollut ihanaa huomata, miten omien ajatusten ylös kirjoittaminen oikeasti auttaa. Tuntuu että asioita ei tarvitse pyöritellä nyt niin paljon omassa päässä, kun osa niistä on "paperilla".

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(

Mitä tapahtui Houlassa?

Luin aamulla Helsingin sanomista uutisen, joka sai minut miettimään elämän menoa. Uutinen kertoi Syyrian kansannousun hirvittävimmästä joukkomurhasta. Siitä kuinka viime perjantaina Syyriassa, Houlan kaupungin lähellä, joukko asemiehiä eteni talo talolta ja ampui ihmisiä teloitustyyliin koteihinsa, siis kokonaisia perheitä. Uhreja oli ainakin 108 ja heistä lapsia 49.

Olen aina ollut herkkä, mutta nykyään uutiset joissa lapsia kohdellaan kaltoin, saati tapetaan, saavat minut jähmettymään paikoilleni pitkäksi aikaa miettimään, mitä järkeä kaikessa on. Onko reilua että lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on valtava määrä, ja samaan aikaan lapsia syntyy maihin, joissa useat kuolevat ennen kymmenettä ikävuotta.

Myös eilen pysähdyin hetkeksi luettuani hesarin jutun Afrikasta,  Itä-Kongosta. Eilen jähmetyin jo kuvatekstin luettuani ja jäin katselemaan kuvaa, jossa taisteluja paenneet kongolaiset kantoivat omaisuuttaan. Kuvassa etualalla on pieni tyttö, päänsä päällä jonkinlainen nyssäkkä. Vierellä ehkä äiti ja takana suuri joukko ihmisiä. Kaikki lähteneet pakoon kodeistaan, osa kiireessä tyhjin käsin.

Näiden juttujen jälkeen oma elämäni tuntuu helpolta. Omat murheet pieniltä. Ja välillä jopa mietin, että onko minulla edes oikeutta murehtia jotain niinkin "pientä" asiaa kuin lapsettomuus, kun samaan aikaan ympäri maailmaa tuhannet ihmiset joutuvat oikeasti kärsimään. Sitten muistutan itselleni, että tämä on minun elämäni, enkä voi omia murheita unohtaa vain siksi, että jossain muualla on paljon kurjempaa. Mietin myös, että kannattaako tähän maailmaan tehdä enää yhtään lisää ihmisiä. Toki Suomen oloja ei voi verrata esimerkiksi Afrikkaan, mutta julma maailma tämä silti on.

Ajassa taaksepäin

Kaksi vuotta sitten kaikki oli kovin toisenlaista. Olimme rakastunut nuoripari ja olleet naimisissa vajaan vuoden. Vietimme kaikin puolin antoisaa ja onnellista elämää. Sitten päätimme tehdä perheenlisäystä. Niinpä aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten söin viimeisen e-pillerini. Silloin alkoi matka tuntemattomaan. Jos olisin silloin tiennyt mitä on edessä, olisinko uskaltanut aloittaa matkan? Luultavasti, vaikka se onkin ollut kivinen. Nyt mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. On päiviä jolloin voin elää kuin muutkin, mutta ne on harvassa. Suurimman osan ajasta olen lapseton. Äiti, jolla ei ole lasta, ja jonka sydämeen koskee.

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut paljon: paikkakunnan vaihtuminen, kaksi muuttoa, työpaikanvaihto, työttömyys ja talon rakentaminen. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ollut lähes koko ajan lapsen tekeminen, varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun varsinaiset tutkimukset ja hoidot alkoivat.

Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten ensimmäiset kolme kuukautta testailtiin ovulaatiota ja tehtiin paljon merkintöjä kropan toiminnasta ja aikatauluista. Syksyllä -11 tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Minulle se oli todella kivulias toimenpide, mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, mikä on pääasia. Syyksi lapsettomuudellemme diagnosoitiin heikentynyt siittiöiden määrä, joka vaikeuttaa merkittävästi hedelmöityskykyä. Tämän tiedon saatuamme mieheni syytti koko hommasta itseään, ja kuvitteli koko ajan minun lähtevän sellaisen miehen matkaan joka pystyisi minut tekemään raskaaksi. Itse en kuitenkaan missään vaiheessa ole halunnut osoittaa kumpaakaan lapsettomuutemme aiheuttajaksi, mutta häveten joudun myötämään että joidenkin riitojen päätteeksi olen asian maininnut ja aiheuttanut kommentillani turhaa pahaamieltä aviomiehelleni. Siitä olen kovin pahoillani, enkä asiaan halua enää palata.

Loppuvuodesta meille tehtiin kaksi inseminaatiota luonnolliseen kiertoon, joiden molempien lopputulos oli puhdas nega. Lääkäri kertoi, että meille toimivin keino olisikin IVF/ICSI. Tammikuussa siirryimme kokeilemaan koeputkihedelmöitystä yksityiselle, koska puolenvuoden jonottaminen julkisella puolella tuntui liian raskaalta ajatukselta. Tammikuussa toivoa täynnä mieheni pisti minuun hormonipiikkejä iltojemme ratoksi (itse en pystynyt) ja jottei asia olisi ollut liian helppo, samaan aikaan omakotitalomme oli valmistumassa. Pyörin siis kipeän pallomahani kanssa raksalla valmistamassa uutta kotiamme ja pakkailin tavaroita vanhassa kodissa. Samalla yritin olla stressaamatta ja koetin ottaa rennosti. Voin kertoa, että ei ollut toimiva yhtälö. Saimme kaikesta huolimatta punktiossa hienon saaliin, 15 munasolua, joista kymmeneen tehtiin mikroinjektio ja viiteen maljahedelmöitys. Loppujen lopuksi tuoresiirtoon saatiin yksi 8-soluvaiheinen erinomainen yksilö ja pakkaseen viisi alkiota (laadultaan hyviä ja kohtalaisia). Onnellisina ajattelimme saavamme suurperheen suht pienellä vaivalla. Täydellinen yksilömme ei kuitenkaan kiinnittynyt, josta syytän talon valmistumisen viivästymistä ja siitä johtuvaa muuttoaikataulun muutosta kaikkein pahinpaan saumaan.

Pidimme hoidoista parin kuukauden tauon ja huhtikuussa lähdimme toiveikkaina ensimmäiseen pakastesiirtoon. Epäonneksemme vain yksi alkio selvisi sulatuksesta, vaikka lääkäri uskottelikin alkioiden olevan hyviä ja selviävän varmasti. Siitäkään siirrosta emme saaneet kahta viivaa testiin, joten ensimmäinen IVF/ICSI oli sitten siinä. Nyt pidämme hoidoista kesätauon ja koetamme kerätä uutta energiaa ja uskoa (sekä rahaa) syksyn hoitoihin.

Koska ensimmäinen täydellinen ja toinen hyvälaatuinen alkio eivät halunneet kohtuuni kiinnittyä, suurin pelkoni nostaa taas rumaa päätään: mitä jos emme onnistu koskaan.

Aloitus

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää.

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin.

-Johanna Kurkela - Veitsenterällä-

Takana vauva haavetta kaksi vuotta, edessä ties kuinka monta. Minun tarinani alkakoon tästä.