Kotona

Olen nyt kotona, sairaslomalla tämän ja huomisen päivän, jotta saisin vatsani jotenkin siedettävään kuntoon. Vatsa on vieläkin kamalan turvonnut ja sitä vihloo säännöllisesti, mutta taidan tarvita lomaa kuitenkin enemmän henkiseen toipumiseen, että saan itkeä suurimman tuskani pois rauhassa kotona.

Eilen katselin profiiliani peilin edessä ja tajusin, että vatsani on suurempi kuin ennen punktiota. Heti punktion jälkeen se laski ja sain omat housuni jalkaan, vähän kuin olisin käynyt synnyttämässä (tavallaan kävinkin), mutta nyt ei ole taas toivoakaan housujen mahtumisesta jalkaan. Paino ei ole kuitenkaan noussut, mikä on mielestäni outoa, koska näytän valaalta. Viime hoidon jäljiltä kilojakin tuli pari lisää, mutta nyt ne on tosiaan pysynyt poissa, näytän kuitenkin suuremmalta kuin viimeksi. Valaalta edelleen.

Tästä viikosta tulee rankka. Asiaa ei helpota se, että mieheni lähtee matkalle keskiviikkona ja palaa vasta lauantaina. Jotenkin täytyy vaan jaksaa olla ilman häntä. Onneksi minulla on kuitenkin kotona pieni rakas kissani, joka kyllä pitää huolen että nousen sängystä ajoissa enkä ole ihan niin yksinäinen.

 Ilopillerini <3

Hajalla

Osa minusta meni eilen rikki. Piinapäivät ei kunnolla alkaneetkaan. Suuren unelman toteumisen mahdollisuus pieneni, onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Perjantai aamuna, oletettuna siirtopäivänä, heräsin puoli seitsemältä kamalaan, viiltelevään vatsakipuun. Ajattelin, että rakon tyhjentäminen helpottaa oloa, mutta lopulta en selvinnytkään enää omin voimin vessasta sänkyyn. Mieheni avulla selvisin petiin ja särkylääkkeen voimalla yritin jatkaa unia ja kestää kivun. Eihän siitä mitään tullut. Kun olin pyörtyä kipuun kolmatta kertaa (siis melkein pyörtyä, en onneksi kertaakaan menettänyt tajuani) sanoin miehelleni, että josko nyt tilattaisiin ambulanssi. Kipuja olin sietänyt tunnin, se riitti.

Ambulanssissa sain kipulääkettä suoneen ja kyydin sairaalaan. Siellä tutkimuksissa selvisi, että munasarjat olivat niin turvonneet, ettei ihmekään kun kärsin niin kovista kivuista. Kipeintä teki kuitenkin tieto siitä, että tuoresiirtoa ei saatu tehtyä. Olin tarkkailussa perjantain ja sitä seuraavan yön. Aamulla otettiin vielä labrat, jotta varmistuttiin ettei kyseessä ole punktion jälkeinen munasarja hyperstimulaatio. Labrat oli puhtaat ja kotiuduin äsken. Vatsa on pinkeä kuin pallo ja hengittäminen ahdistaa hieman, pääasia on kuitenkin että pääsin kotiin.

Olo on ahdistunut, masentunut ja toivonsa menettänyt. Toki meillä toivoa vielä on, kolme ihan hyvää alkiota pakkasessa, mutta koska en usko niiden selviytymiseen sulatuksesta, se on melkein sama kuin niitä ei olisikaan. En jaksaisi enää maata. Haluaisin nauttia kauniista ja kirpeästä pakkaspäivästä. Haluaisin olla kunnossa.

Nyt pitäisi ajatella positiivisesti, meillähän on jotain pakkasessa, mutta ei se vaan onnistu. Tuntuu, että petin miehenikin kun en kärsinyt kipuja ja mennyt jokatapauksessa siirtoon. Tiedän että se on turhaa, hänelle terveyteni on kaikista tärkein. Koko eilisen päivän rakkaani istuikin sänkyni vieressä ilman ruokaa ja juomaa, ja lähti kotiin vasta kun vierailuaika päättyi. Onneksi minulla on hänet. <3

Ei kenenkään isä

Lapsettomuutta käsitellään yleensä enemmän naisen kannalta. Toki se naisia enemmän koskettaakin, koska nainen on se, joka lapsen kohdussaan kasvattaa. Ja yleensä nainen on se, joka jo ehkä lapsena miettii millaisia lapsia tulee isona saamaan. Nainen on se, joka suree näkyvämmin.

Minä olen surrut lapsettomuuttani jo kauan. Minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, vaikka minusta tulisi hyvä sellainen. Kaikki kyselevät minun jaksamistani ja minun vointiani. Mieheni on saanut olla lohduttavana olkapäänä ihan liian usein. Nyt olen kuitenkin havahtunut suremaan enemmän mieheni lapsettomuutta. Sitä miten hän ei ehkä tule koskaan olemaan kenenkään isä. Se ahdistaa minua. Puristaa sydäntäni. Hänestä tulisi niin hyvä isä.

Eilen illalla jo nukkumaan mentyämme juttelimme mieheni kanssa paljon elämästämme. Yritin pitää keskustelun positiivisena, poissa lapsettomuudesta, mutta jossain vaiheessa se ajautui taas siihen, niin kuin liian usein käy. Pitkän juttutuokion jälkeen, kun jo melkein nukahdin, mieheni sanoi sanat, jotka ovat nyt koko päivän pyörineet mielessäni: "Kohta se jo syntyisi." Yllätyin tuosta lausahduksesta, koska olen jotenkin typeränä kuvitellut, ettei lapsettomuus satuta häntä niin paljon kuin minua. En tiedä miten usein hän miettii edellistä hoitoa ja sen lopputulosta,  mutta ilmeisesti useammin kuin olen uskonutkaan. Se särkee sydämeni. Nyt taitaa olla minun vuoroni olla vahva.