Sokerirasituksen jälkeen

Menin aamulla kahdeksaksi terveyskeskukselle sokerirasitukseen. Oli jo valmiiksi kova nälkä ja suurena aamupalan ystävänä tiesin ettei tyhjällä vatsalla liikenteeseen lähtemisestä voi seurata hyvää. Sokerilitku oli mielestäni kuitenkin hyvää, vähän kuin todella makeaa vadelmamehua, eikä sen alas saaminen tuottanutkaan mitään ongelmia.

Vajaan tunnin odottelun jälkeen olin varma, että oksennan. Päässä pyöri ja tuntui että pyörryn. Selvisin kuitenkin toiseen verenottoon ilman oksennusta ja sitten piti odotella vielä toinen tunti. Ihme kyllä, olo helpotti ja ajattelin, että tämähän sujui kivuttomasti, en ymmärrä mitä valittavat kyseisestä hommasta. Kolmannen verikokeen jälkeen kuitenkin taas sumeni. Onneksi kuitenkin olin jo kotona ja sain syödä! Ruoka ei kuitenkaan juurikaan maistunut ja päätin unohtaa kouluun lähdön tältä päivältä. Eihän siitä mitään olisi tullutkaan, että olisin siinä tilassa hypännyt autonrattiin ja ajanut 70 kilometriä. Sen sijaan kaivauduin peiton alle ja nukuin. Ja nukuin ja nukuin. Muutaman tunnin unien jälkeen ruoka maistui taas, mutta olen kyllä ollut koko päivän vähän sekaisin. Nyt siis ymmärrän mitä tuo sana sokeriRASITUS tarkoittaa. Minun elimistölleni se ei ainakaan sopinut. Tarkoittaako tuo nyt sitten sitä, että sokereissa on jotain vikaa kun elimistö niin voimakkaasti reagoi, selviää ensi viikolla.

Yhden positiivisen asian löydän kuitenkin tästä päivästä. Pikkuinen, joka on ollut nyt pari päivää vähän oudon hiljainen on tänään myllertänyt senkin edestä. Taisipa hän tykätä siitä sokerilitkusta ja äidin lepopäivästä. <3

Hiipivä pahaolo

Se tulee melko tarkalleen parin tunnin välein, mutta joka kerta se yllättää yhtä paljon. Pitäisi muistaa syödä useammin, mutta enhän minä muista. Tai sitten en vaan jaksaisi olla koko ajan syömässä. Luulisi sen kyllä jo parissa viikossa oppineen, mutta ehkä olen vain tavanomaista yksinkertaisempi ihminen. Puhe on siis pahasta olosta. Kuvotuksen tunteesta joka vetää aivan veteläksi. En minä kuitenkaan valita, tätä on kuitenkin niin paljon odotettu ja toivottu että kestän tämän olon vaikka kokonaiset yhdeksän kuukautta! Ja olenhan minä loppujen lopuksi päässyt helpollakin (ainakin toistaiseksi). Tänä aamuna oli ensimmäinen kerta kun oksensin.

Ollaan käyty mieheni kanssa joka ilta pienellä iltakävelyllä. Se auttaa pahaanoloon ja vie pois pahimmat turvotukset. Parilla viime iltalenkillä olen puolessa välin matkaa hyytynyt ihan täysin. On vaan tullut olo, ettei jaksa enää askeltakaan. Kotiin olen kuitenkin onneksi jotenkin selvinnyt. Tosin kuljin minä toissailtana vähän matkaa jopa mieheni reppuselässä. :) Ja viime yönä mieheni kokkasi minulle yömunakkaan kun nälkä oli niin kova. Miten tulisinkaan toimeen ilman häntä. <3

Kun voimat on loppu

Tuo Johanna Kurkelan - Veitsenterällä kappale kuvaa parhaiten tätä päivää. Pahaolo on ollut koko päivän niin painostava, että kotiin ajaessani en voinut kuin itkeä.

Jo eilinen oli kurja kun tajusin hoitokaaviota katsoessani, että hoidot ei satukaan niinkuin pyysin. Laskin sitten yötä myöten milloin primolutit tulisi aloittaa, jotta ajoitus onnistuisi ja aamulla heti klinikan auettua jätin lääkärille soittopyynnön. Kohta sain puhelun takaisin ja langan toisessa päässä oli nyrpeä lääkärimme, joka sitten lopulta suostui ehdotukseeni. Minusta on kuitenkin niin uskomattoman kohtuutonta, että joudun itse tuskailemaan aikataulutuksen kanssa, vaikka samaan aikaan maksamme klinikalle useita tuhansia euroja kyseistä hoidosta. Jotenkin sitä odottaisi, että saisi rahoille vastinetta, kun kyseessä on kuitenkin yksityinen klinikka. Mutta kai se on liikaa vaadittu, että lääkäri muistaisi miten tai millä ajoitimme edellisen hoidon. Tai että oli tähänkin hoitoon jo tehnyt sen epäonnistuneen hoitokaavion(!).

 Mutta siis jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, syön primolutteja huomisesta alkaen 10 päivää, jolloin vuodon tulisi alkaa 9. päivä ja piikitysten 10.päivä. Punktio sattuisi silloin maanantaille 25. päivä ja istutus torstaille. Mutkia on kuitenkin matkassa vielä ihan liikaa, joten ei auta kuin elää päivä kerrallaan, niin rankkaa kuin se onkin.

Koulun ja hoitojen yhteensovittaminen tuntuu niin vaikealta. Ei riitä, että on hankaluuksia saada kontrolliultrat mahtumaan lukkariin, vaan jo tunneilla istuminen on tuskaa. Naisvaltaisella alalla ei ilmeisesti ole muuta puheenaihetta kuin synnyttäminen ja lapset. Ei ainakaan meidän luokassa. Tänään tuntui etten enää jaksa. Pitäisikö minun oikeasti kohta kestää se henkinen stressi kun joudun piikittämään itseäni iltaisin ja kuunnella sitten päivisin muiden raskaus- tai synnytysjuttuja. Nyt tuntuu etten pysty siihen, voimat on käytetty loppuun.

Minkä avulla minä jaksan

Minun elämässä on menossa raskain vaihe ikinä. Lapsettomuus on vienyt voimavarojani pikkuhiljaa viimeisten kahden vuoden aikana, mutta varsinkin viimeinen vuosi on kuluttanut ne melkeinpä loppuun. Onneksi on olemassa kuitenkin ihmisiä ja asioita, jotka näitä voimavaroja lisäävät ja joiden avulla jaksan tarpoa eteenpäin, välillä niin raskaassa maastossa.

Tärkeinpänä asiana jaksamisessani on läheiseni. Kerroimme lapsihaaveista kaikkein lähimmille ihmisille jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, joten he ovat jännittäneet kanssamme melkein koko ajan. Eniten asiasta tietää varmasti äitini, siskoni, sekä mieheni äiti. Heidän kaikkien kanssa olen purkanut murheita kuukausittain ja heidän avullaan taakka on keventynyt. Välillä tosin tuntuu pahalta, kertoa niitä huonoja uutisia, kun tiedän miten raskasta tämä on heillekin. Kaikki ovat kuitenkin vakuuttaneet että haluavat olla mukanani ja tukenani koko ajan, vaikka se tekeekin kipeää.

Läheisiini luen myös kissamme, jonka kanssa olen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa. Tämä kissa ei ole minulle pelkkä eläin, vaan perheenjäsen, jonka merkitys on viime aikoina kasvanut uskomattoman suureksi. Ne jotka eivät lemmikkiä omista, eivät voi uskoakaan, miten paljon niistä on apua ja seuraa. Miten joillekin pelkkä eläin voi toiselle muodostua omaksi lapseksi, jonka eteen tekisi mitä vaan. Minulle on näin käynyt. Viimeksi viikonloppuna kun "lapsemme" oli tosi kipeä, en edes uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi jos se kuolisi. Tyttö kuitenkin parani ja virkistyi ja nyt saamme taas viettää ihanaa arkea yhdessä ulkoillen ja leikkien.

Juoksemisen löysin viime keväänä. Oli ihanaa löytää laji, jonka avulla pahanolon sai edes hetkeksi pois. Sitä pahaaoloa tosin oli niin paljon varastossa, että juoksin liikaa ja sain penikkataudin. :( Juoksu siis sai hetkeksi jäädä, mutta nyt yritän pikkuhiljaa aloittaa sitä uudelleen. Mietimme mieheni kanssa jopa ilmoittautua syksyllä alkavaan juoksukouluun! Toivon vaan että jalat kestää sen.

Musiikista saan myös voimaa.  Tosin sen täytyy olla tietynlaista, koska osa toimii täysin päinvastoin. Nykyään monet rakkauslaulut ovat muuttuneet päässäni lapsettomuuslauluiksi, esimerkiksi Missä Muruseni On. Tässä suhteessa tuskin olen ainoa.

Uutena asiana jaksamiseen olen löytänyt blogimaailman. Olen seurannut monia blogeja päivittäin jo vuoden ajan ja vähän aikaa sitten aloitin oman. On ollut ihanaa huomata, miten omien ajatusten ylös kirjoittaminen oikeasti auttaa. Tuntuu että asioita ei tarvitse pyöritellä nyt niin paljon omassa päässä, kun osa niistä on "paperilla".

Vauvauutisia

Eilen tähän aikaan mietin, kuinka hyvin olenkin jaksanut. En ole itkenyt moneen päivään tätä tilannettamme. Olen osannut ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Pitänyt katseen kesässä ja kaikessa kivassa mitä se tuo tullessaan, mutta toki joka aamu ensimmäisenä mielessä on tämä tietty asia, samoin kuin illalla nukkumaan mennessä. En ole kuitenkaan antanut sen vallata mieltäni ihan kokonaan vaan olen jaksanut muutakin. Sitten yksi uutinen sai taas koko maailmani murtumaan ja nyt tuntuu taas ettei itkulle tule loppua. Olen ihan voimaton.

Uutinen liittyi tietenkin vauvoihin. Ystäväni, josta en vähään aikaan mitään kuullut, kyseli kuulumisiani. Kerroin tilanteestamme johon ei ole muutosta tullut ja kuinka raskasta tämä kaikki on. Kuinka kaikki raskausuutiset pistää maailmani sekaisin, enkä siksi oikein edes uskalla pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Poistin profiilini facebookistakin, koska siellä oleminen sai minut melkein päivittäin itkemään. Se miten vähän väliä joku tuttu kertoi raskautuneensa, jäävänsä äitiyslomalle tai valitti miten rankkaa arki onkaan lapsiperheessä. Olen ollut bookista poissa pari kuukautta ja olen huomannut miten paljon helpompi onkaan hengittää. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka esimerkiksi joku entinen koulukaverini on tullut yllättäen raskaaksi. En siis ollut kuullut tämän vanhan ystävänikään raskaudesta, ja siksi hän halusi sen minulle itse kertoa. Nyt tuntuu vaan pahalta. Ja vaikka kuinka haluaisin olla onnellinen hänen kolmannesta lapsestaan, en vain täydestä sydämestäni pysty siihen. Kerroin tämän ystävällenikin ja hän tuntui ymmärtävän. Itsestäni tuntuu kuitenkin pahalta etten osaa olla onnellinen hänen puolestaan, eihän se hänen vika ole että meissä on vikaa.

Nyt pitäisi vaan taas jaksaa nostaa pää ja katsoa tulevaan, mutta se ei ole helppoa. :(