Varhaisultra

Eilen meillä oli varhaisultra. Alunperin klinikka varasi siihen ajan vasta uuden vuoden aatolle, mutta halusin aikaistaa sitä silläkin uhalla ettei mitään vielä pystyisi näkemään. Käynti oli kuitenkin kaikkien toiveiden täyttymys. Kohdussa näkyi pieni ihmisenalku. Pieni piste liikkui kuvassa ja saimme myös kuulla sydämenlyönnit. Viikkoja oli 6+3. Tällä hetkellä olemme mieheni kanssa maailman onnellisimpia. Kovasti kuitenkin pelottaa että tämä onni viedään meiltä pois, niin kovin alussa vasta ollaan.

Se toinenkin viiva

Torstaina meillä oli testipäivä. Ajatuskin siitä ahdisti koko parin viikon piinapäivien ajan. Viimeiset päivät olivat yhtä tuskaa, itkin itseni uneen monena iltana. Torstai aamuna en halunnut testiä vielä tehdä, koska edessä oli yli 600 km ajomatka. Sellainen matka itkuisena ei houkuttanut, siispä siirsimme ajankohtaa iltaan. Kohteeseen päästessämme kävimme syömässä ja ravintolaillallisen jälkeen oli pakko tehdä testi. Ei tosiaankaan siksi, ettei olisi malttanut, vaan siksi, ettei piinaa voinut enää siirtää. Itkin paljon. Kerroin miehelleni ettei testi välttämättä kerro oikeaa tulosta koska on ilta ja aamulla positiivinen testi olisi varmempi. Noh, lopulta seisoimme hotellihuoneen vessan kirkkaassa valossa ja odotimme viivojen muodostumista. Tilanne oli ihan hullu, mieheni itki ja huusi kovaan ääneen. Minä yritin katsoa testiä ja olin aivan hiljaa. Kyllä, siihen tuli se toinenkin viiva, kahden ja puolen vuoden odotuksen jälkeen.